Henkilökemia on huono selitys, yhteistyötaidot merkitsevät enemmän

(Negatiivisiin) henkilökemioihin vetoaminen työtilanteissa on mielestäni syvältä. Henkilökemiat merkitsevät henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, kuten ystävyyksissä, mutta on turha selittää niiden aiheuttavan jotain fundamentaalista työasioissa. Jos ihmiset osaavat yhteistyötaitoja edes kohtuullisesti, niillä mennään ja tehdään tuloksia henkilökemioista huolimatta. Toisaalta hyvätkään kemiat eivät auta, jos yhteistyö ei suju tai tavoitteet ovat kovin ristiriitaisia.

Olen taas ilkeä ja nostan esiin joitakin omapäisiä periaatteitani. Tämä on henkilökohtaista vain siinä mielessä, että tämä on puhtaasti minun näkemykseni. Ja perustuu paljolti omiin kokemuksiini vuosi(kymment)en kuluessa.

Kuvituskuva - 123rf.com

(Huono) kemia ei haittaa, jos tavoitteet ja keinot tavoitteiden saavuttamiseksi asettuvat edes jotakuinkin samaan haarukkaan. Projektissa tavoitteet, aikataulu ja vastuut ovat niitä keskeisiä asioita, joista pitää olla yhteinen käsitys. Erilaiset ihmiset tuovat projektiin samassa mitassa haasteita kuin rikkauttakin. Heikot yhteistyötaidot ja/tai huono asenne muita kohtaan tuovat vain haasteita ilman mahdollisuuksia. Olen tehnyt jokseenkin onnistuneesti yhteistyötä useampienkin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en voisi kuuna päivänä kuvitellakaan ystävystyväni. Yhteinen tavoite ja yhteiset säännöt yhdistivät meidät kuitenkin tehtävissä melkein saumattomasti yhteen ;-) Projektin ajaksi siis.

Ystävien kanssa projektin tekeminen on haastellista, jos kaikki eivät ole yhtä työorientoituneita. Työorientoituneet keskittyvät ennen kaikkea tavoitteisiin ja pistävät työn ajaksi ystävyyden kakkossijalle. Ihmissuhdeorientoituneet odottavat liian usein ystävyyden ajavan työn tavoitteiden edelle. Siitä tulee ristiriitoja hyviinkin ihmissuhteisiin.

Itse kuulun noihin työorientoituneisiin - vaikka työ olisi mitä. Viime kädessä työ on tärkein ja minulle on tärkeää onnistua ja näyttää oma pystymiseni. Jos ystävyydet eivät kestä sitä, niin sille ei sitten voi mitään. Olen tässä mielessä kovasti ikävä ihminen. Haluan keskittyä työhön työn ehdoilla.

Joku projektipäällikkö aikanaan valitti siitä, että on saanut projektiin vain kokemattomia ja 'osaamattomia' tekijöitä. Toisaalta voisi ajatella, se onkin vain haaste, jonka mukaan työn tekemisen tyyliä pitää valita ja tehtäviä jakaa. Kunhan kaikki hyväksyvät sen. Kokemattomampi tiimin jäsen tarvitsee enemmän tukea ja vertaistekemistä, kokeneempi haluaa tilaa ja omaa rauhaa. Heidän kanssaan tehdään töitä eri tavoin.

Jotkut haluavat panostaa ja valmistautua kokouksiin etukäteen. Toiset eivät jaksa eivätkä viitsi. Se ei sinänsä haittaa, kun tilanne myönnetään. Tavoiteorientoituneena toivon tosin, että ei-valmistautuneet malttavat kuunnella ja vastaanottaa kokouksiin valmistautuneiden annin ennen kuin alkavat kyseenalaistaa ja ehdottaa omia lisäyksiään. Valmistautumista pitää kunnioittaa, muutenhan sitä ei tee kohta kukaan.

Projekteissa, kuten työelämässä muutenkin, tulee mielestäni käyttäytyä aikuisesti. Ottaa sopivasti vastuuta ja arvostaa muita. Puskasooloilu sopii johonkin ihan muualle. Kaikella on paikkansa.

Erilaisuuden sietämätön kireys

Erilaisuus on vahvuus - jos se osataan hyödyntää. Projektiryhmään päätyy tavallisesti erilaisia ihmisiä (toivottavasti). Jotta erilaisuus voisi olla voimavara, pitäisi kaikkien osapuolten pystyä jotakuinkin arvostavasti pystyä hyväksymään muut sellaisenaan. Vai pitäisikö? Missä menee hyvän käytöksen sekä muiden huomioon ottamisen ja reilusti omana itsenään olemisen raja?

Olen kokenut työssäni kausia, jolloin minun on pitänyt pysyä huomaamattomana ja sulautua taustatapetin väriin ja silti olen saanut kuulla olevani kurja, osaamaton ja sietämätön paha. Vastapainoksi olen myös kokenut kausia, jolloin oikeastaan kukaan ei tullut valittamaan eikä arvostelemaan, vaikka olin täysin oma itseni. Nyt nykyisessä tilanteessa haen tasapainoa itselleni rehellisenä olemisen ja työpaikalla muiden mahdollisimman vähän ärsyttämisen välillä.

© Damus | Dreamstime Stock Photos

Työpaikalla pitää saada olla oma itsensä - ainakin sopivassa mittakaavassa. Vaan täytyy myöntää, että minuakin ottaa toisinaan (ja uudemmankin kerran) pattiin ylilyönnit omana itsenään olemisessa - työpaikalla kun pitäisi kaikkien pystyä keskittymään siihen itse asiaan: työn tekemiseen. Liian kovalla äänellä kailottelu työhuoneeni vieressä tai yhteisessä kokoustilassa ylittää sietokykyni. Korvani eivät kestä moista meteliä eikä keskittymiskykyni riitä. Seinänaapuri kuuntelee musiikkia hyvillä kuulokkeilla ja hän keskittyy selvästi minua paremmin. Mutta eihän kuulokkeita voi ottaa mukaan kokoukseen...

Nauraminen on ihanaa - ainakin minun mielestäni. Mutta nauramisen kuunteleminen ei välttämättä ole aina yhtä mukavaa. Oman työstressin keskellä minua ainakin lievästi sanottuna ärsyttää, jos käytäviltä kuuluu pitkään jatkuvaa naurua. Puolen tunnin kohdalla alkaa kypsyttää jo kunnolla, parin tunnin jälkeen tekisi mieli mennä tarjoamaan osaa työstäni naurajille, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Olen hirviö ja ilkeä. Kuulokkeet auttaisivat tähänkin...

Tyhjälle nauraminen (= kun tavallinen arkipuhe höystetään jatkuvilla naurunpyrähdyksillä) ja väärässä yhteydessä nauraminen ahdistavat minua aina. Ei kaikille asioille tarvitse nauraa eikä jokaisen lauseen jälkeen, etenkin, jos itse asiassa ei ole yhtään mitään hauskaa. Sitä paitsi nauramalla mitätöidään paljon: "Oletpas sinä tehnyt hyvää työtä! Hih-hih-hih-hih-hih-hih-hii..." Olenko? Ei kuulosta siltä.

Olen viime aikoina ollut itsekkäästi sellainen oma itseni kuin työssä jaksan olla. Olen pyrkinyt positiivisuuteen, joten olen yrittänyt vaihtaa jatkuvan valittamisen johonkin käyttökelpoisempaan. Tiedän, ettei tyylini ilahduta kaikkia, mutta minä olen tarvinnut ja ansainnut tämän itsekkään jaksoni. Nyt olen siinä vaiheessa, että voisin tulla vastaan.

kuvituskuva: 123rf.com

Ketä ja kuinka paljon pitäisi miellyttää? Millainen ärsyttäminen on liikaa? Nauran itsekin parhaimmillani (?) paljon ja se ainakin on joidenkin mielestä kovasti epäsopivaa, olen saanut palautetta. Ja vaikka palaute tuntuu ikävältä, on totta, että voisin hillitä itseäni, jos vähänkään yrittäisin. Itse asiassa lapsena eräs lähiaikuinen muistutteli minua toistuvasti siitä, kuinka rumaa nauruni oli ja hän kehotti minua olemaan mieluummin nauramatta kokonaan. Ja minähän olin, kunnes seuraavan kerran hairahduin ja sain uuden muistutuksen samasta asiasta. Vaan loppuihan se nauru lopulta ja niin himmeni ilokin. Onneksi (?) olen oppinut aikuisena nauramaan ja iloitsemaan uudestaan.

Tiedän senkin, että huumorini tuppaa olemaan mustaa tai ainakin tumman harmaata. Tai sitten se on niin sanottua puujalkahuumoria, huonoa huumoria kuulemma sekin. Haluaisin säilyttää nuo itselleni tärkeät ilonkipinäni, mutta jos ne ärsyttävät muita yhtä paljon kuin kovaäänisyys ja jatkuva turhan nauraminen minua, teen mielelläni asialle jotain. En tietenkään halua ärsyttää muita enempää kuin on pakko.

Vaan missä menee se raja omana itsenään olemisen ja hyvien työpaikkatapojen välillä? Kaikkia en miellytä koskaan, vaikka se niin mukavaa olisikin. Jotkut myötäilevät työpaikalla kaikkia muita, jotkut taas eivät ketään tai korkeintaan esimiehiään. Kenen pitää joustaa ja kenen ei?

Erilaisuuden sietäminen, hyödyntämisestä puhumattakaan ei ole helppoa. Mitä hyvältä työpaikkakäyttäytymiseltä voi vaatia? Onko kovaäänisellä isompi oikeus toteuttaa itseään jatkamalla kovaäänisyyttään vai hiljaisuutta kaipaavalla toteuttaa omaa hiljaisuuden kaipuutaan? Voiko kahvihuoneessa elää kovaäänisemmin kuin toimiston käytävillä vai onko sielläkin kaikilla oikeus hiljaisuuteen? Millainen huumori saa päästä suusta ilmoille ja mikä on jo sopimatonta? Onko asemalla merkitystä siihen, kuinka paljon muita pitää ottaa huomioon? Silloin, kun minä aikanaan sain tehdä töitä ilman toistuvaa palautetta tyylistäni ja persoonastani, olin johtotehtävissä. Ei siis ollut sattumaa, että sain olla ihan oma itseni.

Kädettömyyden tuntua

​Olen viime aikoina kokenut karvaasti projektipäällikön kädettömyyden tunteen. Projektiryhmä on upea. He tekevät projektia tosissaan ja osaamisella. Toimittajan työtapa sen sijaan on osoittautunut vältteleväksi ja huolimattomaksi. Voisi melkein luulla, että he tekevät sen tieten tahtoen tehdäkseen kiinteähintaisen projektin aikana mahdollisimman vähän ja pedatakseen maksullista lisätyöaikaa projektin jälkeen. Ehkä he kuitenkin ovat vain liian kiireisiä ja kaikki joudutaan tekemään siksi huitaisten ja melkoisella viiveellä. Epäeettistä minun arvoasteikollani tulkittuna kaikki tyynni.

Projektipäällikkönä olen käyttänyt kaiken osaamiseni ja kalastellut lisävinkkejä muultakin tiimiltä, jotta toimittaja saataisiin toimimaan tavoitteen mukaisesti tai ainakin kantamaan yhdessä sovitun vastuun. Keinoni loppuvat kesken.

Viimeisimpänä 'kovana' keinona turvauduin raportoimaan tilanteesta ohjausryhmän kokouksessa niin selkeästi kuin osasin. Toimittaja on kuitenkin mukana ohjausryhmässämme ja se mutkistaa keskustelua. Homma toimisi hienosti, jos me asiakkaan edustajat puhaltaisimme kokouksessa yhteen hiileen ja tavoittelisimme kaikin keinoin toimittajan sitouttamista siihen laatutasoon, jota olemme heiltä ostamassa. Toivoin varpaat ja sormet solmussa, että ohjausryhmän raportin teksti virittäisi ammattitaitoisen ja osaavan ohjausryhmämme keskittymään esille nostamiini ongelmiin. Ohjausryhmässä käyty keskustelu jäi kuitenkin hajanaiseksi eikä tuonut lopulta toimittajalle lisäpaineita.

Päädyin nyt lopulta tarjoamaan meidän ohjausryhmäläisillemme lisätilaisuuksia, joissa voisimme hakea yhteistä säveltä niin, että seuraavassa virallisessa ohjausryhmän kokouksessa pystyisimme yhdessä jämäkästi pelastamaan tilanteen. Ainakin nyt vastaanotto ohjausryhmässä vaikuttaa positiiviselta ja hedelmälliseltä.

Tuplaohjausryhmien käyminen on ollut jo viime vuosituhannella yleinen käytäntö, kun olen työskennellyt projekteissa yksityisellä sektorilla toimittajan puolella. Meillä oli aina oma (toimittajan) ohjausryhmä valmistelemassa yhteistä ohjausryhmää. Se tehosti ja ohjasi yhteisen ohryn toimintaa ja päätösten tekoa haluttuun suuntaan. Selvästikin sellainen malli, jota kannattaisi kuljettaa jatkossa meilläkin mukana aina kun ohjausryhmässä on oman organisaation ulkopuolisia tahoja.

Mitä keinoja sinä olet käyttänyt tuodaksesi ohjausryhmälle riittävän selvästi esiin ne ongelmat, joihin tarvitsette projektissa tukea? Mikä on sinun toimivin neuvosi vastaavaan tilanteeseen projektipäällikölle?

LMX: Tuttu asia, vieraampi nimi

Tiedätkö, mitä tarkoittaa LMX? LMX on yhdenlainen esimies-alaissuhdeteoria. Vaikket olisi koskaan kuullut siitä, se on todennäköisesti sinulle tuttu tosielämän kokemuksista.

Lainaus Tomi Sillanvuon Pro Gradusta:
" LMX-teorian mukaan esimies jakaa alaisilleen valikoidusti henkilökohtaisia, sosiaalisia ja organisaation toimintaan liittyviä resursseja kuten aikaa, energiaa, työrooleja ja valtaa. Esimies ei siis ole tasapuolisesti vuorovaikutuksessa alaistensa kanssa. Toisten alaisten kanssa suhteet ovat korkealaatuisia ja toisten kanssa heikkolaatuisia. Korkealaatuisen suhteen esimiehen kanssa omaavat alaiset kuuluvat esimiehen sisäryhmään, kun taas heikkolaatuinen suhde kertoo ulkoryhmään jäämisestä. (Liden et al. 1980, 452; Graen et al. 1995, 225; Mueller & Lee 2002, 220-221)"  Tähän juuri viittasin edellisen kirjoituksen sisä- ja ulkopiirimaininnallani.

Vaikkei projektipäällikkö olekaan varsinaisesti projektiryhmänsä esimies, hänen tehtävänsä on kuitenkin johtaa projektiryhmää. Projekteissa nousee esiin haasteita vähintään yhtä helposti kuin muussakin työssä, jos ryhmän vetäjä alkaa edes huomaamattaan jakaa projektilaisia sisä- ja ulkoryhmiin. Mitä isompi ryhmä, sitä todennäköisemmin näin käy. Ja mitä vähemmän projektin vetäjä on etukäteen varautunut tällaiseen haasteeseen, sitä todennäköisemmin siihen ajaudutaan.

Ja lisää lainausta samasta Pro Gradusta:
"Graenin ja Cashmanin (1975) mukaan johtajan sisäpiiri-valinta tapahtuu varhain alaisen henkilökohtaisen soveltuvuuden, pätevyyden ja luotettavuuden perusteella. Sisäryhmään kuuluvat alaiset saavat esimieheltään huomiota, tukea, hienovaraista kohtelua, luottamusta, kunnioitusta, sitoutumista, vaikutusmahdollisuuksia, neuvotteluvaraa ja tilaisuuksia vaikuttaa päätöksiin enemmän kuin ulkoryhmään kuuluvat alaiset. (Liden et al. 1980, 452; Graen et al. 1995, 225; Mueller & Lee 2002, 220-221) Ulkoryhmään kuuluvilla on sisäryhmäläisiä suurempi mahdollisuus joutua konfliktiin esimiehen kanssa."

Oletko koskaan törmännyt työelämässä epätasaiseen kohteluun ja sen aiheuttamaan sisä- ja ulkoringin muodostumiseen? Miten vältät tämän projektissa – vai vältätkö?

Työhyvinvointia ja hyvää johtamista projekteihinkin

Pitkän, pitkän tauon jälkeen palaan tänne pureskelemaan elämän ja työelämän kipupisteitä. Vaikka aiheet ovat yleisiä, rajaan tarkasteluni mahdollisimman paljon projektityöhön ja sen johtamiseen. Vaikka samat ajatukset pätevät tavallisesti kaikkeen muuhunkin työelämään ja jopa ihan kotiin ja kasvatukseen asti, en yritäkään jakaa neuvojani sinne. Tai paremminkin: yritän kovasti olla jakamatta 'oivalluksiani' sinne. Kehitän työkseni projektityötä ja siellä johtaminen vaatii enemmän taitoa kuin missään. Siellä ei pärjää määräilemällä eikä alistamalla ;-) Keskustellaan siis siitä.

Jo ihan 2000-luvun alussa teimme Tampereen yliopistolla työhyvinvointijohtamisen kehittämisohjelmia pk-yrityksille. Ei siis mikään uusi juttu. Työhyvinvointia ylenkatsottiin pehmoiluna, kunnes meidän tapauksessamme löysimme aarteen nimeltä Guy Ahonen, joka käänsi työhyvinvoinnin euroiksi (ja aikanaan markoiksi). Asia aukesi johdolle nopeasti ja johtamista alettiin miettiä ihan toisella tavalla. Lainaan tähän Työterveyslaitoksen tekstiä: "Hyvin suunnitellut ja toteutetut työhyvinvointia lisäävät toimenpiteet voivat olla taloudellisesti hyvin kannattavia. Saatu hyöty on tutkimusten mukaan keskimäärin kuusinkertainen panostuksiin nähden. Yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuo siis kuusi euroa takaisin."

Lainaanpa tähän myös Tomi Sillanvuon Pro Gradua vuodelta 2010 (Luottamus esimies-alaissuhteessa): "Tänä päivänä, kilpailun työvoimasta edelleen kiihtyessä, on investointi sosiaaliseen pääomaan yksi tärkeimmistä kehittämisalueista. Monilla työpaikoilla tarvittaisiinkin enemmän vuorovaikutusta, luottamusta ja sosiaalista tukea. Huonoon johtamiseen, epäluottamuksen ilmapiiriin tai huonosti toimiviin työyhteisöihin ei yksinkertaisesti ole varaa."

Projektipäällikkövalmennuksissa osallistujat ymmärtävät useimmiten erinomaisesti nämä asiat. Erityisesti korostuu projektipäällikön rooli puun ja kuoren välissä. Siitäkin huolimatta se osa-alue, mihin projektipäällikkö pystyy vaikuttamaan, on juuri se oma johtamistyö. Sen vain yksinkertaisesti pitää olla hyvää tai edes kohtuullista siitä huolimatta, miten organisaatiossa muuten on tapana johtaa. Muiden johtamiseen on vaikea (=mahdoton) vaikuttaa, eikä sitä omaakaan johtamistyyliänsä ole helppo kehittää ;-)

'Omassa' projektissani on nyt kokeilukäytössä ydintiimimalli, jossa projektia johtavat kanssani kaksi varaprojektipäällikköä. Joudun perustelemaan paljon enemmän kuin yksin toimiessani ja joudun tekemään jopa kompromisseja, kun meitä onkin ydintiimissä useampi. Työ ei ole lyhyellä tähtäimellä helpompaa, mutta pitkällä tähtäimellä se tuo paljon hyötyjä. Varahenkilöni ovat koko ajan ajan hermolla ja tilanteen tasalla, meidän päätöksemme ovat kieltämättä parempia kuin yksinäni tekemät päätökset olisivat ja lisäksi osaamisemme karttuu tässä työssä aivan eri vauhtia kuin se tapahtuisi perinteisemmässä työmallissa. Toki nopeampaa ja helpompaa lyhyellä tähtäimellä olisi toimia yksin ja jyrätä nopeasti omat näkemykset läpi ;-)

Haasteena on se, että muistamme edelleen ottaa muun projektiryhmän mukaan yhtä tiiviisti, vaikkakin huomattavasti vähemmällä ajankäytöllä. Ydintiimiajattelussa on kyse ajankäytöllisistä rajauksista enemmänkin kuin mistään muusta. Sisä- ja ulkopiiriä ei saa muodostua. Kunpa onnistuisimmekin siinä.

Pelisääntöjä tarvitaan

Jokaisella työpaikalla pitäisi olla omat pelisäännöt. Jokaisella perheellä ja harrastusyhteisölläkin pitäisi olla sellaiset. Mieluummin ihan kirjallisesti. Huoneentauluksi kirjoitetut pelisäännöt voivat tuntua liioittelulta, mutta ilman kirjoitettua muotoa pelisäännöt elävät aivan omaa elämäänsä. Ilman kirjausta ne muuttuvat, osin unohtuvat ja niitä lopulta tulkitaan aivan eri tavoin.

Kaikki yhteisöt puolestaan tarvitsevat ihan eri tasoisia pelisääntöjä. Hajanainen yhteisö, jolla ei ole juurikaan yhdistäviä arvoja tai muita voimakkaita tekijöitä, tarvitsee hyvin yksinkertaiset pelisäännöt. Älä puhu pahaa kaverista. Älä syytä toista ilman syytä. Pysy totuudessa. Muista kertoa työtä koskevat asiat muillekin. Älä häiritse toisen työn tekoa. Käyttäydy arvostavasti muita kohtaan.

Jos äskeiset pelisäännöt tuntuvat itsestään selviltä koko työyhteisölle, ollaan askelta kypsemmässä vaiheessa. Pelisäännöt voivat silloin ulottua askelen pitemmälle. Puhu kaverista jotain hyvää säännöllisesti. Älä syytä toista, ratkaise ongelma. Toimi rehellisesti. Muista arvostaa työkavereitasi. Ja jos nuokin tuntuvat itsestään selviltä, on aika kypsä yhä jaloimmille pelisäännöille :-)

Mikään noista pelisäännöistä ei kuitenkaan ollut yksikäsitteinen. Siksi aukikirjoittamista on hyvä jatkaa. Käyttäydy arvostavasti muita kohtaan voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Yhden mielestä se tarkoittaa sitä, että kaikkia tulee kohdella kaikin tavoin yhtä arvostavasti. Toisen mielestä jokaista pitää kohdella niin arvostavasti kuin hän ansaitsee. Joku nyt vain ON arvokkaampi kuin joku toinen. Siksi pelisääntö kannattaa purkaa pieniin, konkreettisiin osiin.

Mutta ensin: kunhan olisi edes ne pelisäännöt...

kuvituskuva - 123rf

Korjaavan palautteen antamisen vaikea taito

Palautteen antaminen on usein vaikeaa eikä sen vastaanottaminenkaan ole aina helppoa. Kriittisen palautteen antaminen on vieläkin vaikeampaa - ainakin, jos haluaa, että viesti menee perille ja jokin oikeasti muuttuisi sen seurauksena.  Puhutaan paljon KORJAAVASTA ja RAKENTAVASTA palautteesta, kun pyritään siihen, että moittimisen sijaan saataisiin ennen kaikkea aikaiseksi positiivisia muutoksia.

Ensimmäinen kynnys (minun mielestäni) negatiivisen palautteen antamisessa on se, että sen antaminen on usein joko liian vaikeaa tai liian helppoa.  Joidenkin mielestä ikävien asioiden esille nostaminen ei ole ollenkaan vaikeaa ja he tekevätkin sen mutkattomasti. He eivät mieti sanojaan tai niiden sävyjä sen kummemmin kuin palautteen antamisen paikkaa, aikaa kuin oikeastaan mitään muutakaan. He sanovat asian silloin, siellä ja siten kuin sillä hetkellä tuntuu. Tuloksena onkin usein enemmän tai vähemmän mielensä pahoittamista ja korjaavaa vaikutusta tavallisesti todella vähän.

Meille, joiden mielestä ikävien asioiden esille nostaminen ei ole ihan helpompia juttuja, palautteen antamisen lykkääminen on hyvä vaihtoehto, jos asia ei ole vielä akuutti. Toivomme monesti, että tilanne korjaantuisi itsestään eikä siihen tarvitsisi puuttua. Joskus näin käykin. Mutta joskus tilanne kasvaa ja tarve palautteen antamiseen kasvaa vähintään samassa suhteessa. Kunnes se sitten on annettava. Palaute siis. Ja koska tehtävä on ikävä, mutta vaihtoehtoja ei ole, tulemme vihaisiksi, äkäisiksi, ärtyisiksi ja/tai ahdistuneeksi. Ja se sitten kuuluu isosti palautteessamme. Palaute lähtee kuin sampanjapullon korkki. Jos negatiivisen palautteen saaminen on muutenkin ikävää, kiukkuisen ja ärtyneen negatiivisen palautteen vastaanottaminen on vielä paljon ikävämpää. Eikä siitäkään seuraa hyvää.

Maltti on valttia kielteisen palautteen antamisessa. On hyvä, jos malttaa antaa palautteen ajoissa, mutta valmiiksi pureskeltuna. Joskus on tarpeellista jakaa moitetta (moninkertainen rötöksen uusija), joskus pelkkä kannustus erilaiseen toimintatapaan riittää (ensikertalainen tai satunnainen töppäily). Keksin hyvin vähän tilanteita, jolloin mitenkään voisi olla tarkoituksenmukaista vyöryttää omaa pahaa mieltä ja oloa eteenpäin palautteen saajalle. Etenkin työelämässä tavoiteena on useammin saada asiat sujumaan kuin tasoittaa tilejä.

Monesta paikasta olen lukenut ja kuullut 5:1 palautestrategiasta. Mainintoja löytyi helposti esimerkiksi Ajattelun ammattilaisen blogista. Humapin konsultti Anneli Tuura on myös esittänyt minulle tästä myös tutkimustietoa, vaan päähäni jäi vain Annelin esitys. Mutta 5:1 -strategian mukaan positiivista palautetta pitäisi antaa tässä suhteessa negatiiviseen palautteeseen, kun työsuhde toimii hyvin (nyt täytyy muistuttaa, että esitän asian niin kuin se on mieleeni jäänyt). Pelkkä positiivinen palaute ei auta kehittymään. Mutta korjaavan palautteen vastineeksi tarvitaan viisinkertainen määrä kannustavaa palautetta.

Kun lisäksi muistetaan muita hyviä palautteen antamisen periaatteita, ollaan jo pitkällä.


Kollega.fi -sivustolla annetaan yksinkertaiset ohjeet palautteen antamiseen:

• Valitse hyvä hetki, kuitenkin siten, että tapahtunut tilanne on tuoreessa muistissa.
• Osoita välittäväsi ja ole avoin.
• Anna korjaava palaute kahden kesken (eikä esimerkiksi sähköpostitse).
• Huomioi oma mielentilasi, pysy neutraalina vaikka toinen olisi puolustuskannalla.
• Ota tavoitteeksi, että haluat auttaa toista oppimaan.

kuvituskuva - 123rf

Ihanaa vappua - kullekin tavallaan :-)

Olen huono juhlimaan. Vappu on yksi niistä perinnejuhlista, joihin en ole oikein koskaan päässyt sisään. Tai olen päässyt sisään omalla tavallani. Kun olin vielä puutarhakärpäsen riivaama, nautin vapuista kotipihassa haravan ja puutarhasaksien kanssa. Aamusta iltaan - ilman ylioppilaslakkia. Lakki ei kutsu eikä sovi. Jostain syystä se kiristää, mutta eihän sitä onneksi ole puutarhahommissa tarvinnutkaan.

Nyt suunnittelen lähteväni huomenna valokuvaamaan. Ja totta ihmeessä ilman ylioppilaslakkia ;-) Poika tulee illemmalla katsomaan kanssamme Suomen lätkämatsia ja syödään hyvin siinä sitten samalla. Siinä on vappuriemua minun makuuni. Useita puolisääliviä katseita olen kerännyt, kun olen kysyjille kertonut totuuden vappusuunnitelmistani. Toki on löytynyt ymmärtäjiäkin.

Nuorempana käytiin vielä jonkin velvollisuudentunnon mukaisesti torilla pyörähtämässä ylioppilaslakit päässä. Lahdessa tori oli huikean pullollaan porukkaa silloin, kun siellä asuttiin. Järvenpään tori - no sitä ei nyt silloin juurikaan ollut. Hämeenlinnan toria on tullut kokeiltua lasten kanssa pari kertaa. Sekin on kaukana Lahden torin jokseenkin mukavasta ahtaudesta ja väentungoksesta. Ja jossain vaiheessa alkoi sitten se lakkikin puristaa...

En ole tuntenut minkäänlaista omantunnon pistosta juhlimattomuuteni vuoksi. Tai korkeintaan olen potenut hetkellisesti huonoa omaa tuntoa siitä, ettei omatuntoni huomauttele epäasiallisista juhlimistavoistani mitään. Aion ihan ilman mitään selittelyjä nauttia vapustani sellaisena kuin mitä se minulle on: Yksi ihana vapaapäivä lisää tässä kevään ylihektisessä työrupeamassa. Aion rentoutua ja nauttia omalla tavallani.

Ihanaa vappua sinullekin! Juuri niinkuin haluat sitä sitten viettääkin :-)

Kuvat kuvituskuvia - 123rf.com.

Nuorten ammattilaisten ohittamista (sukupolvesta toiseen)

Molemmat nuoremmat kollegani ovat naisia. He ovat reippaasti minua nuorempia, mutta sentään omia lapsiani vanhempia ;-) Olemme käyneet viime aikoina keskustelua tasa-arvosta - sukupolvien välisestä tasa-arvosta. Minun aloitteestani. Meillä on nimittäin yhteistyökumppaneina kaksi hyvin erilaista toimijaa, Molemmat selvästi nuorempia kollegojani vanhempia. Heidän suhtautumisensa näihin nuoriin naisiin on kuitenkin hyvin erilainen. Luulen, etteivät he itsekään tunnista tilannetta (tai ainakaan vanhempi heistä).

Tuo vanhempi yhteistyökumppanimme on tehnyt meidän kanssamme töitä jo muutaman vuoden. Alussa minä kokeneimpana meistä olin yhteyshenkilönä, mutta viimeisen vuoden aikana yhteistyövastuu on siirtynyt ensin toiselle, sitten molemmille nuorille työkavereilleni. Siitä (ja hyvin selväsanaisesta vastuun vaihdon viestimisestä) huolimatta tämä yhteistyökumppani kohdistaa edelleen kaikki yhteydenottonsa minulle ja vain minulle. Kollegani ohitetaan siis täysin, vaikka minä en ole enää virallisesti mitenkään mukana projektissa. Toisaalta: minun aikaani käytetään kontaktointiin ja viestien välittämiseen, vaikka kalenterini on muutenkin täynnä. Kollegojeni puolesta olen kovasti harmissani. Itseni puolesta vain harmissani ;-)

Tuo nuorempi näistä yhteistyökumppaneistamme ( en ole varma vaikuttaako ikä, mutta pelkään niin) osaa kohdistaa viestinsä aina juuri sille meistä, joka on ollut häneen viimeksi yhteydessä. Hänen viestinsä on lisäksi aina hyvin arvostava ja ammattimainen. Me kaikki arvostamme häntä kovasti muunmuassa tuosta syystä.

Ei tämä nuorien ihmisten ohittaminen viestintäketjussa jää vain tuohon yhteen yhteistyökumppaniin. Nuoret kollegat totesivat moisen heidän ohittamisensa olevan kovin tavallista ja melkein jokapäiväistä. Muistan vastaavaa omasta nuoresta aikuisuudestani, mutta siitä on sentää ikuisuus aikaa. Luulisi aikojen jo muuttuneen.

Tapahtuukohan tätä nuoren ihmisen ohittamista myös miehille? Naisilla se näyttää olevan ikävän yleistä. Sen pitäisikin loppua kaikkien nuorten ammattilaisten kohdalla viimeistään nyt. Valmentavan johtamisen aika on alkanut iät ja ajat sitten.

kuvituskuva - 123rf

Olenko jo kertonut, että inhoan monologin harrastajia?

Olenko jo kertonut, että inhoan monologin harrastajia? En puhu teatterista, vaan tästä oikeasta aidosta elämästä. Monologistit saavat sappeni kiehumaan ja otsakarvani nousemaan pystyyn.

Heitä löytyy ikävä kyllä kaikkialta. Töistä, harrastuksista, yhdistystoiminnasta, mistä vain. Heille elämä on näytelmä, joka on kirjoitettu yhdelle: juuri heille. Pääosan (= ainoan osan) esittäjä ei voi jättää monologissaan pitkiä taukoja, vaan hänen on täytettävä tila. Muuten yleisö pitkästyy. Ainoa mutta asiassa on, että oikea elämä on vuorovaikutusta eikä siinä ole yleisöä. Tilaa ei siis tarvitse eikä saakaan täyttää. Kokonaisuus toimii vain, kun kaikkia osapuolia arvostetaan. Myös heitä, jotka monologisti kuvittelee yleisökseen.

Monologisti on minulle kuin punainen vaate härälle. Vaikka olenkin kauris. Siis horoskoopissa. Monologisti kuvittelee olevansa näytelmän fiksuin (=ainoa), kun todellisuudessa hän ei ole sen kummemmin ainoa kuin fiksuinkaan. Siksi hänen esityksensä seuraaminen on tuskastuttavaa. Silmien pyörittely on hänen seurassaan aivan turhaa, sillä kokemukseni mukaan hän on niin keskittynyt omiin vuorosanoihinsa, ettei hän huomaa mitään ympärillään.

Oopperassa solisti voi keskittyä laulamiseensa ja tulkintaansa niin paljon, että hän laulaa välillä silmät kiinni. Se kuuluu siihen taiteeseen. Arkielämässä omaan puheeseensa silmät kiinni keskittyvä ei kuulu joukkoon. Hän haluaa olla yksinäinen solisti, eikä huomaa, ettei kukaan kaipaa sellaista.

No niin. Nyt se on sanottu. Taas kerran ;-)

kuvituskuva - 123rf

Liian kovaa sittenkin...

Kroppani on antanut viime aikoina ymmärtää, että vauhtini on liian kovaa. Samaan aikaan olen harmitellut sitä, etten ehdi mitään. Siinäpä dilemma. Kroppa ei anna periksi, joten minä päätin tänään hellittää. Yritän olla supersuorittamatta elämän hyviä juttuja, vaikka kuinka tekisi mieli. Yritän huoltaa kroppaanikin hieman ja antaa pääkopalle palautumisaikaa.

Jospa yrittäisin erottaa jyvät akanoista, siis parhaat jutut hyvistä. Osan hyvistä jutuista voi jättää tekemättä ja käyttää sen ajan parhaista hetkistä nauttimiseen - oikein antaumuksella. Ikävistä velvollisuusjutuista olen luopunut jo aikaisemmin. Enää teen vain ihan vimpan päälle välttämättömät velvollisuusjutut. Ja ne parhaat, tietenkin.

En lähtenyt enää illalla lintutornille, vaan 'tyydyin' neljän tunnin metsälenkkiini kameran kanssa. Kilometrejä ei tullut kuin kymmenen, sillä luonnossa ei saa kiiruhtaa. Kaikki on siellä juuri siinä paikassa ja siinä hetkessä. Mitään ei näe eikä kuule, jos kiiruhtaa jonnekin. Luonto opettaa minua odottamaan ja pysymään paikallani...

Tästä se alkaa ja toivottavasti myös jatkuu :-)

Rauhallista ja rentouttavaa, silti hivenen intohimoista viikonloppua Sinulle!

kuvituskuva - 123rf

Arvokasta, arvokkaampaa ja arvokkainta työtä...

Eihän se tasa-arvo tai sen puuttuminen ole vain sukupuolten välistä. Töissä mennään monesti kovasti kastijaossa. On tärkeitä ihmisiä, jotka hoitavat tärkeitä tehtäviä ja sitten niitä vähemmän tärkeitä ihmisiä, jotka hoitavat vähemmän tärkeitä tehtäviä. Niin ainakin jotkut haluavat luulla.

Silloin kun minä olin johtotehtävissä, myönsin sen suoraan, että lyhyellä tähtäimellä minun poissaoloni töistä olisi kaikkein vähiten haitallista. Muiden poissaolojen seuraukset olisivat tulleet maksettaviksi heti. Ilman minua viikko, kaksi sujui helposti.

Ehkä en ollut riittävän hyvä ja korvaamaton. Luulen kuitenkin, että johtamisen poissaolo huomataan vasta pienellä viiveellä. Asiakasrajapinta on kriittisempi. Sen vaje näkyy ja tuntuu heti saman tien.

En tarkoita, etteikö johtaminen olisi tärkeää. Onhan se, etenkin, jos se tehdään hyvin. Huonoa johtamista ei kaipaa kukaan. Mutta että johtamista arvotettaisiin enemmän tai vähemmän kuin esimerkiksi asiakasrajapintaa, sitä en ymmärrä yhtään.

Jos organisaatiossa on tehtävä, jota ei oikeasti tarvita, se pitäisi poistaa. Ja jos tehtävää tarvitaan, sitä ja sen tekijää pitäisi muistaa arvostaa. Muista siksi, että juuri SINÄ teet todella arvokasta työtä :-)

kuvituskuva - 123rf

Huoh...

Lintutorni on täynnä kuvaajia. Massatapahtumat hiljaisen harrastuksen parissa eivät kutsu. Niin kauan homma pelittää, kun mahdumme yhteen riviin. Kahdessa rivissä on jo massan tunnelmaa.

Tornilla käy tähän aikaan vuodesta kaikenlaista tallaajaa. Keskellä kesää jäljellä on miesvaltainen ei-bongaajien joukko. Minulta on kysytty usein, mitä mieheni ajattelee siitä, että vietän paljon aikaa lintutornilla ilman miestäni. Kukaan ei kysy vastaavia kysymyksiä tornin miehiltä.

Välillä miehet kyselevät sitä, eikö mieheni ole kiinnostunut linnuista. Että onko hän sitten ehkä kiinnostunut metsästyksestä? Tai kalastuksesta? Pitäisikö hänen olla, kysyn minä itsekseni.

Tämä on minun intohimoni ja minun harrastukseni. Miksi minulla tulisi olla puolison lupa ja siunaus tähän harrastukseen? Miksi en voi haluta ja tehdä tätä itsekseni? Miksi meillä ei voi olla erilaisia kiinnostuksen kohteita? Miksei mitään vastaavaa kysytä koskaan miehiltä?

Huoh...

Synergiasuunnitelma oman itsen kanssa

Aamulla olin taas kovasti sitä mieltä, etten enää jaksa tätä päivittäistä matkustamista. Aikaiset herätykset ja matkaan käytettävä aika saa kroppani vastustamaan tätä touhua kovasti. Tosin päivän jälkeen matka ei tuntunut enää missään, sillä meillä oli taas oikein mainio ja aikaansaava päivä. Siinä sen motivaation vaikutuksen taas näki. Harmit tuntuivat pieniltä ja tuottavuus nousi kattoon. Eihän sen ihan näin huippua tarvitsisi olla joka päivä, mutta tämä auttaa kyllä :-)

Hienointa tässä on se, että olemme tehneet työmme näin hyväksi ja toimivaksi ihan itse. Kukaan ei ole onneksi erityisemmin estellytkään, jos ei nyt juuri edesauttanutkaan. Toistaiseksi ainakin nyt pääsemme tekemään töitä tuolla porukalla. Hyvä niin.

kuvituskuva - 123rf

Olen pääsiäisen aikaan pohtinut jälleen kerran sitä, mitä oikein haluan tehdä tällä elämälläni seuraavaksi. Pysähtyminen auttoi ja löysin orastavia ratkaisuja ja suunnitelman alkuja. Kaikissa niissä täytyy kuitenkin huomioida se, kuinka kauan motivaationi riittää tähän päivittäiseen toimistolle ja takaisin tarpomiseen...

Löysin itselleni polkua, jossa löydän synergiaetuja nykyisen työni ja ammattillista kehittymistäni koskevien polttelevien tarpeitteni välillä. Nyt voin katsoa itseäni silmiin ja todeta, että homma on ihan ok taas joksikin aikaa eteenpäin. Voin panostaa työhöni, mutta samalla kehittyä myös siihen suuntaan, jonka itse näen tärkeäksi. Synergiasuunnitelma oman itsen kanssa - aika hyvä pääsiäisen neuvottelutulos ;-)

Kesän toivelistaa...

Pääsiäisen lepo rentoutti, vaikka keksisin helposti tekemistä muutamalla lepokuukaudelle vielä tämän jälkeenkin ;-) Toisaalta raha mahdollistaa monen tekemisen, joten työssäkin on puolensa...

Päivät sen kuin pitenevät, joten jos ei huomisesta alkaen ala sataa jatkuvasti ja keli jää nykyiselle kylmyysasteelle, motivaatio kaikkeen riittänee helposti pitkälle syksyyn. Jos vielä jaksaisi nipistää yöunista hieman, kesästä voisi tulla upea ;-) Mutta ei lähdetä siihen.

kuvituskuva - 123rf

Haluan tehdä listan asioista, jotka olisivat hyviä kesän tavoitteita. Eräänlaista tylsien päivien virikelistaa, ei mitään suorituspainetta. Kuten, että haluan nukkua ainakin yhden työn ulkosalla kuvaten pitkälle yöhön, nukkuen vähän ja jatkaen aikaisin aamulla. Haluan kuvata aamukastetta, aamusumua ja auringonlaskuja (siihen tarvitsen uuden suotimen, se täytyy laittaa ostolistalle...). Haluan rannikolle, kivien ja kallion sekaan merta ihmettelemään (kameran kanssa tietenkin). Tässä vasta alkua...

Jos ei mitään mieti etukäteen, ei koskaan SEN hetken tullen keksi mitään räväkkää. Kuten nytkin listalta jäi pois monen monta viimeisen viikon aikana esiin nousseita asioita. Sitä listaa täytyy kerätä hetki hetkeltä. Asiat, joita haluaa tehdä, paikat, joissa haluaa käydä ja ihmisiä, joiden kanssa haluaa viettää aikaa... (Marja-Riitan projekti täytyy muistaa laittaa listalle myös...)

Mitä ikimuistoista sinä haluat tehdä ensi kesänä?

Nuoret naiset esimiespolulle, mars :-)

kuvituskuva - 123rf

Vuosien varrella olen kuullut monien, monien lahjakkaiden nuorten naisten toteavan, etteivät he tähtää esimiestehtäviin. Heillä ei kuulemma ole sellaista ajatusta urapolusta eikä erityistä johtamisen halua. Haluaisin herätellä ajattelemaan toisinkin.

En tosin minäkään aikanani esimiestehtäviin hakeutunut jonkin erityisen esimiesaseman kaipuun vuoksi. Totesin sen vain olevan yksi parhaista paikoista vaikuttaa asioihin ja työn tekemiseen yleensä. Kymmenen vuotta työelämässä oli esitellyt minulle paljon huonoa esimiestyötä. Vaikken osannut vaatia esimiestyöltä ihmeitä, rima alitettiin järkyttävän usein. Tuntui siltä, että kuka tahansa, joka oikeasti välittäisi ihmisistä, voisi tehdä homman paremmin ja tehdä parempia päätöksiä. Anteeksi vain, kaikki esimiehet.

Esimiehet ja johtajat jaotellaan toisinaan ihmisten ja asioiden johtajiin. Esimiehenhän pitäisi pystyä johtamaan molempia, mutta väistämättä omat vahvuudet osuvat usein jommalle kummalle alueelle (toivottavasti, sillä jos kummassakaan ei ole vahvuuksia, mitä ihmettä sellainen henkilö tekee esimiehenä?!). Asioiden johtajista löytyy paljon kunnianhimoisia asiantuntijoita, joille esimiesasema on keino saada lisää valtaa ja asemaa. Ja palkkaa. Valitettavasti vain pieni osa esimiehistä kouluttautuu ihmisten johtamiseen, vaikka asioita on vaikea johtaa ilman ihmisiä. Ainahan tarvitaan kuitenkin tekijöitä.

Kunnianhimoinen asiantuntijaesimies saattaa keskittyä edelleen voimakkaasti ennen kaikkea omaan osaamiseensa ja käyttää työyhteisöään vain omien osaamisaukkojensa paikkaajina ja toteuttavina resursseina. Siis yksi ajattelee, pari muutakin ajattelee hieman ja muut sitten tekevät, mitä sanotaan. Näin siis pahimmillaan. Ja siinä menee osaamista, ideoita, laatua ja työhyvinvointia rutkasti hukkaan.

Siksi esimiehiksi tarvittaisiin niitäkin ei-uraohjuksia, jotka ymmärtävät antaa asiantuntijoiden panostaa omiin osaamisalueisiin ja haluavat tehdä viisaita päätöksiä yhdessä heidän kanssaan. Työyhteisöt tarvitsevat esimiehiä, jotka osaavat ja haluavat tavoitteiden lisäksi kehittää omaa asiantuntijaryhmäänsä kaikille hyödylliseen suuntaan. Tarvitaan esimiehiä, ovat parempia kuin nykyiset keskivertoesimiehet.

Työyhteisöt tarvitsevat parempia esimiehiä, ihmisten johtajia, jotka kannustavat alaisiaankin kehittymään. Kannattaa muistaa, että esimiehen tärkein tehtävä on varmistaa työyhteisön työn tekemisen edellytykset. Niihin tehtäviin tarvitaan yhteistyökykyisiä vastuunkantajia.

Juhlaa

kuvituskuva - www.123rf.com

Meillä on tänään aivan erityinen juhlapäivä. Tänään syömme yhdessä koko perhe, sitä ei tapahdu nykyään enää kovin usein. Tytär on käymässä kotona ja poikakin tulee iltapäivällä tänne. Ihan kohta ryhdyn valmistelemaan ruokaa rauhassa ja nautinnolla. Kymmenen vuotta sitten en osannut vielä kuvitellla, kuinka upeilta perheen yhteiset ruokailut tulisivat vielä tuntumaan. Kymmenen vuotta sitten lapset olivat 10- ja 11-vuotiaita, eivätkä yhteiset ruokahetket olleet sen enempää harvinaisia kuin niin erityisen upeitakaan ;-) Vaikka ei niissä mitään vikaakaan ollut. Juhlaksi niitä ei kuitenkaan keskimäärin voinut väittää.

Pistää miettimään, mitä kaikkea tällä hetkellä luokittelenkaan arjeksi ja itsestään selväksi. Onko itsestäänselvyyksiä oikeasti olemassakaan? Oman elämän hyvien asioiden lista kasvaa heti huomattavan paljon, jos siihen lisää mukaan myös nuo muka itsestään selvät asiat. Kuten sen, että on koti ja varaa syödä ihan hyvää ruokaa. Ja että on enimmäkseen terve ja vapaa kulkemaan jotakuinkin niinkuin haluaa. Kymmenen vuotta sitten oma itsestään selvien asioiden listani oli vielä huomattavasti pitempi kuin nyt. Vuodet ovat karsineet listaa ja oikoneet käsityksiäni. Millainenkohan listani on kymmenen vuoden kuluttua?

Parin viime päivän aikana olen saanut rauhan myös näiden kosteiden kevätkelien kanssa. Näistäkin on löytynyt puolensa. Kuten olen innostunut etsimään kuvapankeista muiden ottamia kuvia tänne blogini piristykseksi. Toki laitan välillä myös omia ottamiani kuvia tänne, kuten ennenkin. Muiden kuvista olen kuitenkin valinnut sellaisia, jotka ilahduttavat omaa silmää erilaisella tavalla.

Kuvapankeista löytyy - joistakin enemmän ja joistakin vähemmän - myös ilmaiseksi ladattavia kuvia, joita voi käyttää esimerkiksi oman bloginsa kuvituskuvina. Olen tarkka tekijänoikeuksista ja on mukavaa, että löytyy kuvia, joiden käyttöoikeuksista voi olla varma. Toki ilmaiskuvissa on mahdottoman paljon keskivertosuttukuvia, mutta nyt kun on ollut aikaa (olinhan eilisen lomalla), niin joukosta löytyy niitä oman silmän mukaisia helmiä :-)

Mukavaa, rentouttavaa pääsiäisen jatkoa! Arvostetaan hyviä hetkiämme entistä enemmän :-)

Kiltti saa kiitoksen - ja lisää töitä

kuvituskuva - www.123rf.com

Tällaiseen keski-ikään ehtineenä sitä on oppinut jo kieltäytymään monesta asiasta. Kilttinä olo ei useinkaan kannata eikä sen tuoma muiden myötämielisyys kestä kuin seuraavaan suoritukseen asti. Etenkin nuoremmissa naiskollegoissani huomaan sen, että kieltäytyminen voi olla nuorempana vaikeaa, niinkuin se oli aikanaan minullekin. Alitajuinen miellyttämisen halu on monella meistä nuorena korkealla eikä muiden pahastumisen vastaanottaminen ole mukavaa.

Mutta kilttinä saa niskoilleen aina ne työt, joita kukaan muu ei halua tehdä. Tekemisestä saa pienen kiitoksen, mutta siihen se jääkin. Seuraavia toimeksiantoja lukuunottamatta. Kiltin ja reippaan ihmisen maine saa kaikki muut hyödyntämään tilannetta. Niin kauan kuin kiltti tyyppi ei uskalla tai huomaa ryhdistäytyä, hänelle valuu töitä ja tehtäviä jatkuvana virtana. Ja kun kiltti opettelee kieltäytymään, ei se tehoakaan ollenkaan niin helposti kuin hän olisi toivonut, sillä muut osaavat pelin paljon paremmin.

Miten se käy? Tiina kertoo minulle hyvästä seminaarista, johon voisimme osallistua. Laura innostuu myös osallistumisesta. Minäkin olen halukas lähtemään mukaan, mutta toivon, että joku ilmoittaisi meidät kaikki sinne. Vastaan sähköpostiketjuun, että lähdetään vaan, mutta voisiko joku ilmoittaa meidät kaikki sinne samalla kertaa. Tiedän, että Tiinalla on kiire, eikä hän ehdi lukemaan sähköpostia kovin pian. Toivon, että jos Lauralla on kovin kiirettä, hän kiertää syötin. Mutta Laura vastaa: "Minä voin ilmoittaa meidät". Onneksi nyt ei ollut kyse kovin isosta hommasta.

Laura olisi voinut väistää syötin ja ilmoittaa, että hänestä se on hyvä idea ja hän olisi voinut jopa kysyä, josko minä ehtisin tekemään sen. Se olisi ollut oiva keino välttää paheksunnan ilmaisut (jos olisin ollut niin helppo tapaus ;-)) Toki olisin ilmoittanut siihen, että teen sen mielelläni viimeistään ensi viikon perjantaina (jolloin saattaisi olla jo liian myöhäistä). Pallo olisi silloin jälleen Lauralla ja Tiinalla...

Jos Laura olisi valmis ottamaan vastaan paheksuntani (sillä tottakai osoittaisin 'paheksuntani' jos joutuisin hoitamaan moisen arkisen askareen), hän voisi ilmoittaa suoraan, että hän ei ehdi ilmoittamaan meitä ja jos haluamme lähteä seminaariin, jonkun muun pitäisi hoitaa ilmoittautuminen. Tässä vaiheessa voisin osoittaa paheksuntani ja kyseenalaistaa Lauran prioriteetit. Voisin antaa ymmärtää, että jos nyt joutuisin joustamaan, jatkossa tulisi olemaan HYVIN hankalaa. Niinhän minä en oikeasti tekisi, mutta näinhän sitä niin usein kuitenkin käy.

Jos ja kun Laura suostuisi pienen pyristelynkin jälkeen ottamaan rutiinitehtävät hoitaakseen, hän olisi kovin helppo delegoinnin kohde seuraavallakin kerralla - eikä vain minulle. Laura jäisi kiltteyden putkeen, saa silloin tällöin kiitoksen ja aina rutkasti ei-yhtään-kiinnostavia lisätöitä, joiden vaativuustaso on asteeltaan miinus 2. Hänen asiantuntemuksensa ja osaamisensa ei nouse esiin missään vaiheessa, mutta hän tuupertuu liian suuren työkuormansa alle. Silloin esimies saattaa kysyä Lauralta, ovatko nykyiset tehtävät hänelle kenties liian vaativia?

Kiltteys ei kannata, jollei sitä ole erikseen etukäteen harkinnut. Ei siis ainakaan työelämässä, vapaaehtoistyössä tai talkoissa. Oikeassa elämässä en juoksuta nuorempiani, vaan yritän valmentaa heitä eteenpäin. Muut eivät kuitenkaan ole aina yhtä kilttejä.

Tasaista ja epätasaista - loma alkaa just :-)

Tasaista on ollut - siinä mielessä, että mikään tapahtuma tai uutinen ei ole kiihdyttänyt tuon aiemmin postaamani uutisen tavoin. Ja epätasaista siten, että olen ehtinyt tuon jälkeen tekemään kaikkea kummallista ja epätavallista, millä olen kipeyttänyt kroppani kokonaan. Osa kivuista on sellaista tervettä kipua, kuten ikkunoiden pesemisestä kipeytyneet paikat. Lisäksi on huonosta istuma-asennosta johtuvaa selkäjäykkyyskipua, jolle voi onneksi tehdä paljonkin. Toinen polvi on uhitellut aivan uudella 'vekkulilla' tavalla = kipeästi ja käsittämättömästi. Nyt täytyy seurata, meneekö se ohi, vai pitääkö sitä käydä näyttämässä jollekin terveydenhuollon ammattilaiselle.

Projekti Aurinkoinen ja lämmin valokuvauksen täytteinen pääsiäinen ei toteudu suunnitellulla tavalla. Itse asiassa melkein kaikki projektille asetetut tavoitteet jäävät saavuttamatta eikä aikataulu jousta. Syynä on tietenkin oikukas säätila, joka ei nyt suostu taipumaan lämpöön ja aurinkoon. Minkäs sille sitten voi.

Vaikka sade ja pilvisyys harmittavat, ei mikään jaksa peitota lisääntyvän valon tuomaa hyväntuulisuutta. Tai, no hetkittäin. Mutta vain hetkittäin. Sitten mukava ja innostunut fiilis taas palailee pääkoppaan ja koko kroppaan. Se on kevättä :-)

Keväästä tuli mieleen (tai on siis tullut mieleen jo todella monta kertaa), että tarvitsen kevätjalkineet. Erityistilavan jalkineen vaativa jalka kaipaa kengältä hyvää sovitusta, joten netistä ostaminen ei onnistu. Nyt olisi kerättävä reippautta ja lähdettävä oikein kauppaan. Täytyy valita jokin erityisen sateinen ja pimeä päivä ostosreissuun, niin ei harmita kaupoissa kuluva aika. Jalka on kuitenkin ilmoittanut pontevasti tarvitsevansa hyvän ja vakavasti otettavan jalkineen. Sellaisia ei nopealla pikashoppailulla löydy. Ainakaan täältä meidän kylästä. Ja yhtään kauemmas en aio lähteä erikseen ostosten vuoksi.

Vaikkeivät kelit suosisi, toivotan kaikille jo nyt oikein ihanaa ja leppoisaa pääsiäisen aikaa. Itse aloitan lomani jo torstaina, joten loma on jo ovella :-)

Massasurmaajan kuvat pois uutisista muita kaheleita innostamasta!

Odotin, että viisaus olisi valunut toimittajien päihin yön aikana, mutta ei sinne päinkään. En vielä eilen sanonut tästä sen enempää paremman tilanteen toivossa, mutta nyt loihen muutamankin sanan tänne blogiini. Siitä Ranskan lentoturmasta siis.

Kun nyt on selvinnyt, että perämies on tahallaan lentänyt sen koneen vuorta päin täydessä ihmislastissa, niin en ymmärrä yhtään minkäänlaista selitystä tai teoriaa siitä, miksi sen miehen kuvia täytyy nyt esittää kaikilla foorumeilla. Aivan päätöntä touhua!

Kouluammuskelijoiden uutisoinnissa aikanaan opittiin alun kangertelun jälkeen se, ettei tuollaisen ison, raivokkaan rikoksen tehneen ihmisen kuvia kannata julkaista. Muut huru-ukot ja vihaiset, verenhimoiset huomionhakuiset tyypit saavat noista uutta nostetta, jos eivät ole vielä ehtineet toteuttamaan ikävimpiä toiveitaan. He saavat jälleen kerran uuden idolin, joka on omalla teollaan lunastanut paikkansa paitsi heidän ihanteenaan, myös median huomion kohteena päivästä toiseen moneen, moneen kertaan. Omilla kasvoillaan kissankokoisin julkaisuin. Kukapa hullu ei tuollaista kuuluisuutta haluaisi?

En ole tutkinut ulkomaisen median tapaa uutisoida tätä aihetta, mutta oma keltainen lehdistömme (iltapäivälehdet) julkaisevat tuon massasurmaajan kuvaa monissa eri artikkeleissaan nettisivuillaan. Oma pieni kotikaupunkimme sanomalehti julkaisi kuvan myös paperisessa versiossa - ja huomattavan isona. Miksi?!!!

Jos tietäisin, miten tämän tilanteen muuttaisin, niin tekisin sen. Nyt tyydyn purkamaan tuskani ja häpeäni tänne ja toivon, että joku jossain keksii jotain toimivaa. Toivon huomisesta kuvattomampaa päivää :-(

Tukholman kauppojen kirjat

Mielessäni oli monta juttua, joista olisin kirjoittanut. Ranskan lento-onnettomuus ja sen tutkinta virittävät ajatuksia nyt kuitenkin selaiseen suuntaan, että mitkään kepeähköt jutut eivät vain irtoa näppikseltä. Tai ehkä minä nyt en muutenkaan kirjoittele mitään kepeää ainakaan sanan positiivisessa mielessä, mutta jos lisätään sana suhteellinen, ollaan jo ehkä ajatuksieni ytimen lähellä :-)

En toisaalta halua enkä jaksa lähteä pyörittelemään mitään tuon ikävän uutisen virittämää ajatustakaan eteenpäin, sillä media tekee sitä jo ihan kylliksi. Ja silti sormet hyrisevät päästäkseen näppäimistölle...

Kirjoja siis... Tyttäreni on kasvissyöjä. Tosin syö myös maitotuotteita ja kalaa. Kasvissyöjät osaavat tuolle jonkin ihan oikean termin. Olen kuullut sen, mutta minulle on merkitystä vain se, että tyttäreni ei syö lihaa ja haluaa syödä terveellisesti. Tytär on siis täysi-ikäinen ja opiskelee pohjoisessa - tämä näin taustaksi.

Tukholmassa käydessämme etsimme kirjakauppoja niin yleissivistyksen vuoksi kuin aidosta mielenkiinnostakin. Tytär vaihtoi kännykän kieleksi ruotsin (ylioppilaskirjoitusten ruotsin kokeen alla) ja siellä se ruotsi taitaa vieläkin olla. Ja kun kiinnostusta on sekä ruotsin kieleen, että terveellisiin kasvisruokiin, pidimme silmällä mielenkiintoisia ruokakirjoja. Samalla toki etsimme luonto- ja valokuvausaiheisia kirjoja minulle.

Pettymys oli se, ettei mikään löytämistämme kirjakaupoista ollut mitenkään suuri tai edes monipuolinen. Ruokakirjoja kirjakaupoissa oli paljon, aivan ällistyttävän paljon. Joten kaiken kirjapaljouden joukosta löysimme yhden mukaan ostettavan kasvisruokakirjankin. Kasvisruokakirjat eivät keskimäärin ole terveysruokakirjoja, vaikka nykyisen terveyskulttuurin aikana luulisi moisten kirjojen olevan varsinaisia myyntitykkejä. Vaan ei. Usein resepteissä käytetään kermaa, pastaa, paljon juustoa ja niin edelleen. Mutta yksi kirja siis löytyi - se oli hienoa :-)

Valokuvauskirjojen vähäisyys hämmästytti. Koto-Suomesta melkein mistä tahansa kirjakaupasta löytyy huomattavasti monipuolisempi valikoima valokuvauskirjoja kuin Tukholman kaupoissamme. Luontokirjoja ei löytynyt sitäkään vähää. Matkailukirjojen paljous taas hämmensi - niitä riitti :-)

Edellisellä vuosituhannella Åhlensin tavaratalossa käydessäni siellä oli upea kirjaosasto. Nyt se oli vain varjo entisestään. Onneksi meillä Suomessa on vielä kirjoja ja kirjaosastoja monipuolisista kirjakaupoista puhumattakaan.

Iso, väkevä viilto terveeseen oikeustajuun - nämä ihmiskauppa'rangaistukset' siis :-(

Oikeustajuni on ollut monesti koetuksella. Lehdistä luettujen oikeustapauksien vastapainoksi olen toiminut vuosia sitten myös käräjäoikeuden lautamiehenä yhden nelivuotiskauden. Silloin oppi hieman lainsäädännöstä ja oikeuskäytännöistä.

Tällä kertaa oikeustajuani horjuttaa juuri julkaistu ihmiskauppatuomio. Lohtu tässä on, että tuomion kokevat kohtuuttoman lieväksi monet muutkin, myös alan oppineet. Ensin näin jostain lööpistä naiselle määrätyn korvaussumman: 15 000 euroa neljän vuoden vankeuden ja seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamasta kärsimyksestä! Kun Anneli Auer joutui istumaan vankilassa ilman lainvoimaista tuomiota 600 vuorokautta - siis alle kaksi vuotta - asiantuntijat veikkaavat, että 'normaali' 100 euroa päivässä ei tule riittämään korvauksiin. Arviona on jokin summa väliltä 100-400 euroa. Pikaisella laskutoimituksella tuon neljä vuotta vangittuna olleen naisen pitäisi saada siis minimissäänkin (ilman muita tuomioita seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja yhden lapsen ihmiskaupasta) 4x365x100 euroa = 146 000 euroa! Nils Gustafsson on saanut aikanaan Bodom-järven tutkintavankeudestaan jopa 700 euroa päivältä. Tämän nuoren naisen kohdalla vastaava korvaus olisi siis 4x365x700 euroa = 1 022 000 euroa!!!  Ei tunnu yhtään reilulta tuo 15 000 euroa :-(

Vieläkin suurempi epäoikeudenmukaisuus on tietenkin kahden syylliseksi todetun aikuisen saamat erittäin lepsusta päästä olevat rangaistukset. Raiskauksesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittavat rangaistukset ovat kaiken kaikkiaan käsittämättömän pieniä tässä armaassa Suomen maassamme, helpolla täällä pääsee. Nyt tässä tapauksessa mukana on monia muitakin rikoksia, kuten ihmiskauppa ja silti tuomiot tulevat törkeän ihmiskaupan rangaistusskaalan alarajoilta (3 vuotta 10 kk sekä 2 vuotta 8 kk). Kyse oli kuitenkin NELJÄSTÄ vuodesta...

Toivottavasti tapaus menee hoviin ja sieltä löytyisi järkeä ja ennen kaikkea tervettä oikeudentajua...

Että silleen tänään :-(

Superia... ;-)

Univelkaa on taklattu superunilla, vaikkei yksi yö koskaan kesää teekään (vai miten se sananlasku oikein menikään) ;-) Täytyisi varmaan tehdä perusteellisempi muutos elämäntapoihin - kuinka pitkälle sitä jaksaisikaan mennä?

Luonnon rauha ilahduttaa jokaikinen kerta, Pitäisi taas opetella olemaan tekemättä mitään hyödyllistä - edes aika ajoin.

Kolmas kerta toden sanoo? Toivottavasti. En kirjoita enää yhtään enempää ja toivon, että tämän julkaisu vihdoin onnistuu :-) Ihanaa viikonlopun jatkoa :-)

Hyvä päivä :-)

Viikko on ollut vauhdikas - keskimäärin ihan positiivisessa mielessä. En ole antanut itseni ryhtyä suorittamaan blogipostauksia, vaan kirjoitan nyt, kun mieli ei ole hengästynyt.

En tiedä, johtuuko se hyvästä säästä vai aidoista kokemuksista, mutta tämä viikko on ollut kannustava :-) Kiire on kannattanut, tulokset ovat olleet sen arvoisia. Olen malttanut olla vedättämättä itseäni tappiin asti. Viikkoon on mahtunut muutakin kuin perustyötä: vapaaehtoistoimintaa, valokuvaamista (ylellistä talven jälkeen arkiviikolla), uusia vastuita ja kohtuullisen hyviä yöunia. Olen tosin kuulemma välillä yöllä tiuskinut, että "Älä koske minuun!!!" ja herättänyt sillä mieheni. Se kertoo unieni laadusta jotakin. Onneksi mies on kestävää laatua :-)

Älylliset lisähaasteet arkityön lisäksi tekevät mielialalleni ihmeitä. Nautin taas elämästä monin verroin enemmän :-)

Kukin taaplaa tyylillään. Tämä puolisuorittaminen taitaa olla se minun tyylini... Ihanaa lähestyvää viikonloppua!!!

Vapautta, vapautta ja uuden alkua... :-)

Ihanaa suoritusvapaata viikkoa :-)

Univelkani on hankittu pitkän ajan kuluessa eikä se näytä paranevan pikakeinoilla. Tein siis viikonloppuna myönnytyksiä ja luovuin monesta mukavasta jutusta vain nukkuakseni. Ja kyllä sitä unta riitti. Olisi riittänyt enemmänkin kuin mitä sitä itselleni soin... ;-)

Olen suorittaja. Luulen nykyään suorittavani vähemmän kuin aikaisemmin, mutta huomaan koukuttuvani suorittamiseen edelleenkin todella herkästi. Ikävää on, kun itselle rakas asia muuttuu suorittamiseksi. Mielihyvää ja elämän laatua alkaa optimoimaan suorittamalla ja itseä tulee kuvainnollisesti ruoskittua kaikesta siitä, mitä ei saa tehtyä. Rakkaasta asiasta voi silloin tulla painolasti.

Yritin viikonloppuna taiteilla mielihyvän, suorittamisen, intohimon ja luopumisen välimaastossa. Enkä yhtään tiedä, onnistuinko. (Tässä se suorittaminen taas nousee esiin...)

Lepäsin kuitenkin enemmän kuin tavallisesti. Se on hyvä asia, sillä lepo tuli tarpeeseen. Maltoin nauttia myös pelkästä aurinkoisessa ulkoilmassa olemisesta, vaikka se kamera roikkuikin siinä kaulalla. Maltoin kuunnella ja odottaa. Ne eivät suju minulta itsekseen ja luonnostaan. Kuunteleminen on minulle helppoa, kun jollain on jotain asiaa. Mutta hiljaisuuden kuunteleminen ja sen odottaminen, että jotain saattaisi kuulua jostain, on edelleen vaikeaa. Mieli askaroi sen kimpussa, mitä kaikkea tehokasta tuona odotusaikana voisi saadakaan aikaan...

Hiljaisuuden ja luonnon äänien kuuntelu, niihin keskittyminen ja hiljentyminen nostavat ainakin minulla ajatukset vähän isommalle tasolle. Kyse ei ole enää minusta ja minuun liittyvistä asioista. Minusta tuleekin pienen pieni osanen kaiken luonnon ihmeellisyyden keskellä - tai reunalla. Sen ymmärtäminen rauhoittaa ja tekee hyvää. Minun suorittamiseni ei sittenkään ratkaise kaikkea... Vaikka silläkin on tietenkin oma merkityksensä...

Näillä ajatuksilla viikko alkaa. Jatkukoon se aurinkoisilla fiiliksillä ja positiivisilla ajatuksilla, jopa teoilla :-) Ihanaa tätä viikkoa!

Narsisseja ja mind mappeja

Ostin kaupungin toisesta tavaratalosta ruukkunarsisseja ja ne alkoivat heti kukkimaan. Nuput olivat toki valmiina, mutta niiden puhkeaminen kukkaan kävi nopeasti. Ilahduttavaa :-)

Kukat ja niiden keltainen väri piristävät väsynyttä päätä. Vaikka kukat ovat pieniä, niitä on onneksi yhteensä paljon noissa kolmessa ruukussa.

Olen tehnyt tänään töitä tällä zombi-päälläni tehokkaimmin käyttämällä mind map -ohjelmaa. Töissä käytän tällä hetkellä paremman puutteessa ilmaista netin kautta toimivaa ohjelmaa nimeltään Coggle. Kyseessä on, kuten nimestä voi aavistaa, google-perheen tuote. Se on hieman kankeakäyttöinen, mutta ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Mind map -ohjelma sopii minulle paremmin kuin käsin piirrettävä mind map. Käsin rustatessa minulta loppuu aina tila kesken kaiken. Ja suttua syntyy, kun en osaa aina sijoittaa kaikkea heti ensimmäisellä kerralla oikeaan paikkaan. Ohjelmiston avulla tila jatkuu juuri sinne, minne haluan ja voin järjestää kaikkea uudestaan. Sitä paitsi tuotos on välittömästi myös muiden tiimin jäsenten käytettävissä.

Kotikoneella käytän koneelle ilmaiseksi asennettavaa Xmind-ohjelmistoa. Se on mielestäni hieman näppärämpi kuin Coggle, mutta se täytyy päästä asentamaan koneelle. Meillä töissä ei ilmaisohjelmia asennella koneille...

Kuten arvata saattaa, maksullisista ohjelmistoista löytyy sitten kovaa tavaraa vaikka mihin lähtöön. Mutta niiden nimiä en ryhdy tässä mainitsemaan.

Mind map -tekniikan hyvänä puolena on se, että sekavasta tietomassasta saa yksin tai ryhmässä helpohkosti jäsenneltyä järkeviä kokonaisuuksia. Silti dokumentoinnin voi tehdä sana tai käsite kerrallaan. Sellainen menetelmä sopii hyvin väsyneellekin päälle :-)

Tänään siis tuli mukavasti 'suoritettua', vaikkei oma kapasiteetti alunperin sellaiseen tuntunut taipuvankaan. Suurin osa mind mapeista tuli tehtyä yhdessä kollegan kanssa - todella tuloksellista ja silti innostavan mukavaa :-)

Univelkaa...

Univelka himmentää ajatuksia ja vähättelee ilon aiheita. Aurinko ilahduttaisi, jos sitä ehtisi ulos asti katselemaan. Nyt on pitkää päivää toisensa perään, mutta elän toivossa, että pian ehtisi ulkoilemaan muulloinkin kuin pimeässä tai sateessa. Varmasti ihan pian...

Valoisia kevätpäiviä meille kaikille :-)

Tutustumista Ruotsin alkoholipolitiikkaan...

Olen käynyt edellisen kerran Tukholmassa lentokoneella vuonna 1989, hieman aikaa siis kulunut :-) Silloin alkoholin kulutukseni oli noin lasillinen vuodessa, paikalliseen alkoholipolitiikkaan ei tullut kiinnitettyä mitään huomiota, Pisimmillään vietin Tukholmassa viisi viikkoa kerralla kouluttautumassa AXE-puhelinkeskusten ylläpitoon :-) Siitä oli vain hieman hyötyä työlleni, eikä moisia kouluttautumisrupeamia ole tullut sen jälkeen. 90-luvulla kävin jenkeissä kolmen viikon koulutuksessa, mutta sen jälkeen ajat ovat muuttuneet.

Tukholmassa vietetyn ajan jälkeen on todella paljon muuttunut. Silloin työmatkat Tukholmaan (ja Osloonkin) kuljettiin aina bisnesluokassa. Sittemmin työmatkojakin on tullut kuljettua turisti- tai ekonomyluokassa. Little did I know back then :-)

Reilut 25 vuotta myöhemmin reissasin jälleen Arlandaan.  Ei mitään jälleennäkemisen lämmintä fiilistä. Joko muistot olivat haalenneet tai lentoasema oli muuttunut ;-) Edellisllä kerralla matkasin taksilla hotellille - nyt etsimme flygbussin ja jopa löysimme sen. Matka taittui sillä hienosti.

Mutta se alkoholipolitiikka. Siihen tutustuin tällä reissulla. Kävimme Systembolagetissa (Ruotsin Alko) Hötorgethallenissa. Törmäsin siellä historiaan. Pullojen ja asiakkaiden välissä oli tiski. Omat ostokset piti tietää ja kertoa ne myyjälle tiskin toiselle puolen. Apuna oli metrikaupalla lasintakaista hyllyä täynnänsä alkoholipulloja - näytillä. Niistä sai valita ja kertoa valintansa myyjälle. Näinhän se sujui Suomessakin, kun täytin täysi-ikäisyyden vaatimat vuodet. Järkyttävää...

Myöhemmin kävelimme sellaisen Systembolagetin ohi, jossa näytti olevan käytössä itsepalveluperiaate. Se oli helpottavaa, vaikkemme siellä enää käyneetkään.

Tukholma-oppaassa kerrottiin, että Systembolaget on auki tavallisimmin (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) arkisin klo 10-18 ja lauantaisin klo 10-13. Ei mitenkään yleisöystävälliset aukioloajat... Raittiusliike on lukemani mukaan ollut vahva vaikuttaja Ruotsin elämässä. Siksi Systembolagetista saa ostaa alkoholia vain 20 vuotta täyttänyt henkilö. Ja siis klo 10-18 arkisin. tai klo 10-13 lauantaisin. Tämä tuli yllätyksenä.

Toinen alkoholiyllätys tuli lentokentällä matkalla kotiin. Olisimme tuoneet tuliaisina perheen miehille jotain erilaisia alkoholijuomia lentokentältä. Sen sijaan Duty Freessä oli plakaatti, jossa kerrottiin viinin ja muiden alkoholijuomien olevan vain EU:n ulkopuolelle matkustavia varten. Ok. Ehkä niitä olisi voinut ostaa silti, vain hieman kallimmalla hinnalla. Mutta missään ei ollut mainittu, mikä tuo kalliimpi hinta olisi ollut. Tavallisesti näissä tapauksissa hinta on aivan mahdottoman kallis. Lontoosta tullessa alkoholia myydään kaikille. Vaikka jotkut hinnat ovat vain kaukomatkailijoita varten, myös EU:n sisäistä liikennettä varten on olemassa alkoholin myyntiä. Siksi Tukholman käytäntö yllätti.

Päädyimme ostamaan perheen miehille karkkia. Toivottavasti nauttivat noista varasuunnitelmatuliaisista ;-)

Tukholma, Kaknästornet ja palohälyytys

Kolme päivää ja kaksi yötä Tukholmassa tyttären kanssa. Laatuaikaa, paljon kävelemistä, shoppailua, paikalliselämän tutkimista ja uusiin paikkoihin tutustumista.

Kuva on pilvisen ja hieman sateisen päivän otos Kaknästornetista, televisiolähetystornista, josta näkee komeasti ympärilleen. (Huomaa, että edellä kaksi eri linkkiä.) Ehdimme ottaa kuvat aivan rauhassa ja siirtyä 30. kerroksen kahvilaan, tilata kahvit ja minulle juustokakkupalan sekä istuutua pöytäämme, kun palohälyytys pärähti ilmoille. Olin skeptinen elämäni monien aikaisempien turhien palohälyytysten jälkeen, enkä lähtenyt hoppuilemaan. Meidän piti kuitenkin siirtyä kerrosta ylemmäs turvaan palo-ovien taakse. Saimme onneksi ottaa tilatut tarjoilut mukaan :-)

Paria kerrosta alempana olevasta ravintolasta ja meidän kahvilakerroksestamme kerääntyi 31. kerrokseen aikamoinen joukko, joista kaikki eivät ottaneet tilannetta kovin tyynesti. Jälkeenpäin melkein nolottaa tarmoni nauttia cafe latteni ja juustokakkupalani, kun pari pariskuntaa piti toisiaan hengissä jatkuvalla suutelemisella...

Palvelu kuitenkin pelasi. Ravintolassa ateriointinsa keskeyttäneille luvattiin joko uusi (lämmin) ateria tai halutessaan aterioinnin peruutus ilmaiseksi. Henkilökunta oli kovin ystävällistä. Palohälyytys oli lisäksi aiheeton, mitään vaaraa ei ollut missään vaiheessa.

Ajankäytön priorisointia

Mitä enemmän ikää karttuu, sitä ronkelimmaksi tulen ajankäyttöni kanssa. Priorisoin yhä tarkemmin, mihin haluan päivittäiset 24 tuntiani käyttää. Kaikkea ei ehdi. Priorisoinnin ohessa minulta jää ikävä kyllä katveeseen asioita, jotka ovat tärkeitä. Kuten ystävät. Pidän heihin yhteyttä aivan liian vähän.

Mikä ei ole kalenterissa, se ei yleensä ole mielessäkään. Isoimpia intohimoja lukuunottamatta. Pitää siis opetella laittamaan yhä enemmän tehtävälistaa kalenteriin, myös yhteydenottoja ystäviin  jne.

Olen ymmärtänyt käyttäväni enemmän aikaa aikuisten lasteni kanssa kuin keskimäärin tehdään. Se on minun valintani. Kaksikymppinen ei ole vielä kypsä aikuinen, en osaa jättää heitä itsekseen, vaan haluan olla käytettävissä, jos apua tarvitaan. Ehkä paikkaan tässä myös omaa elämääni. Arvostella saa, minä pysyn valintani takana.

Mutta kukin jakakoon aikansa niin kuin haluaa. Pääasia, että joskus miettii myös sitä, mitä itse haluaisi myös pitemmällä tähtäimellä.

Ihanaa alkavaa viikkoa :-)

Kehumisen ja kannustamisen vaikeus?

Ei se ole se kehu, vaan se arvostus - oikea arvostus. Sain tänään kehuja usealta ihmiseltä, mikä oli mukavaa. Olin tehnyt työni hyvin, mikä yllätti muiden odotukset, hehän eivät tienneet laajemmin osaamistani ja taustaani. Oli oikein mukavaa saada kehuja, mutta osa kehuista kärsi hieman inflaatiota siitä, etten itse ollut mitenkään ylittänyt itseäni. Pystyn paljon parempaankin ja paljon enempään. Silti kiva, että tällaistakin arvostetaan :-)

Erityisen mukavaa kehuista tekee se, että kehuja ei työpaikoilla satele kovin helposti. Kehuja antaneet todella tarkoittivat sanomaansa ja olen siitä vilpittömän kiitollinen. Aitoa tunnustusta ei ole jaossa liikaa. Ei edes riittävästi.

Tervettä tässä kuviossa on se, että arvioin oman onnistumiseni ensisijaisesti oman mittaristoni mukaan ja vasta sitten ulkoisen palautteen mukaan. Ei ole kauankaan siitä, kun ulkoinen palaute oli minulle aivan liian tärkeää. Itsensä arvottaminen muilta saadun palautteen mukaan on kuin lottoamista. Se voi kuvastaa omaa arvomaailmaa - tai sitten ei.

Koska viimeksi itse kehuit tai kannustit jotakuta läheistäsi?

Voiko joku olla paha?

Voiko ihminen olla paha, vai onko hän aina vain olosuhteiden uhri ja tulos? Siitä olemme olleet joidenkin ihmisten kanssa kovasti eri mieltä. Ongelmiin voi joutua, oli tästä mitä mieltä tahansa. Mutta puhdas sinisilmäisyys ei ole paras suoja kovia asioita vastaan.

Olen kovasti sitä mieltä, että ihminen voi olla paha, kaiken hyvyyden ulottumattomissa ja minkään hoivan parantamattomissa (olikohan tuo edes sana?). En ota kantaa siihen, syntyykö joku pahana vai ei. Mutta jossain vaiheessa elämää joku ihminen on selvästi ja absoluuttisesti paha. Siinä ei auta yrittää parantaa tai pelastaa eikä taistella, jollei ole aivan erityisen vahvoja yhteiskunnallisia aseita ja pakotteita käytettävissään. Tavalliselle tallaajalle ainoa selviytymiskeino on tuollaisen ihmisen välttäminen.

Olet ehkä tavannut jonkun 'oikean' narsistin elämässäsi. Vaan et välttämättä ole tunnistanut häntä narsistiksi. Hän on saattanut olla kovin miellyttävän ja hurmaavan oloinen ihminen. Sitä hän osaakin olla. Lisää tietoa narsismista täällä ja täällä.

Sen enempää aiheesta paasaamatta on hyvä tiedostaa, ettei kaikkia 'pahoja' ihmisiä voi parantaa - edes joustavuudella tai rakkaudella. Jos kohtaat ihanan ja hurmaavan ihmisen, joka saa sinut tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä itsestäsi, hae apua. Vika ei todennäköisesti silloin ole sinussa.

Ihminen, joka potee joskus huonoa omaatuntoa ja elää empatian tunteita (edes) silloin tällöin, on useimmiten ihan ok. Ne tunteet kuuluvat ihmisyyteen.

Uni ja unettomuus kertoo itsestäsi

Univelkani on kertynyt viimeisen viikon aikana ylitsepääsemättömän suureksi. Siihen ei auta kuin nukkuminen. Minun univelkani tulee tavallisesti yöllisistä ja aikaisen aamun heräämisistä, joiden jälkeen alan välittömästi miettimään tekemättömiä töitä, työn ylitsepääsemättömiltä tuntuvia ongelmia ja muita elämän haasteita, Niitähän riittää...

Se, että työt valtaavat ajatukset pienimmänkin heräyksen tultua yöllä, kertoo suorittajatyypistä. Myönnän, että olen sellainen. Olen tehnyt paljon työtä elämäni varrella vapautuakseni suorittamisen paineeesta, mutta se on paljon helpompaa ajatuksen tasolla kuin oikeassa elämässä.

En tiedä, kuinka paljon suorittamisesta johtuu synnynnäisestä temperamentista (joka on vaikeasti muutettavissa) ja kuinka paljon opitusta (jonka muuttaminen on kovin mahdollista, joskus silti työlästä). Nuoresta aikuisesta lähtien (vähintään) olen arvottanut omaa olemassaoloani sen mukaan, mitä olen suorittanut ja sitä kautta ansainnut, Aina ei voi ansaita ja suorittaa - se on suorittamiselämän sudenkuoppa.

Olen yrittänyt opetella sitä ajatusta, joka omia lapsiani ajetellessa tuntuu aivan äärettömän selvältä: Jokainen ihminen on jo sellaisenaan arvokas. Tekemättä mitään, suoriutumatta mistään. Kyky ei ole arvokkuuden edellytys, vaan ihmisen olemisen arvokkuus tasaveroisina on meillä kaikilla. Se on helpompaa ymmärtää, kun miettii omia rakkaitaan. Itselleen tulee laitettua usein paljon tiukemmat kriteerit.

Asenteiden ja arvojen oppimiseen liittyy oma lapsuuden koti. Jos omassa lapsuuden kodissa sinut on hyväksytty ja sinua on rakastettu sellaisena kuin olet, vertaamatta muihin ja asettamatta ehtoja, osaat todennäköisesti itsekin arvostaa itseäsi ja muita ilman suoritemittauksia. Jos lapsuudenkodissasi sinun on pitänyt ansaita olemassaolosi oikeutus olemalla hyvä ja suorittamalla hyvin, on kovin epätodennäköistä, että sinun on helppo arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet. Ilman suorituksia, ja hyviä sellaisia.

En tiedä tähän muuta reseptiä kuin omien rakkaittesi miettimisen. Jotta voit rakastaa muita, sinun pitää rakastaa itseäsi. Jos voit hyväksyä rakkaasi ja läheisesi sellaisenaan kuin he ovat, kaikkine vikoineen (joita kaikissa meissä on), sinun tulisi hyväksyä myös itsesi sellaisena kuin olet. Ilman mitään huippusuorituksia. Täytyy myös osata hyväksyä se, että omat vanhemmat ovat voineet olla väärässä tässä suhteessa. Sillä mennään kohti parempaa elämää ja parempia yöunia ;-)

Valoa riittävästi koiran kuvaamiseen :-)

Etäpäivä - pitkästä, pitkästä aikaa... Asun siis Hämeenlinnassa ja käyn töissä Helsingissä. Normi kotiintuloaika ilman junien myöhästelyjä on puoli kuuden aikoihin. Aamulla lähden töihin hieman ennen puoli seitsemää. Etätyöpäivä pelastaa aina viikon ja lisää jaksamista - silloin kun sellaisen onnistuu pitämään.

Tänään otin työpäivän jälkeen kameran mukaan, kun lähdin koiran kanssa pienelle lenkille. Vihdoin valo riittää siihen :-) Tavallisen työpäivän jälkeen kameran kanssa on turha leikitellä, sillä niin pitkällä kevät ei vielä ole, että valo riittäisi normipäivänä kuvaamiseen.

Itse asiassa en olekaan kuvannut koiraa pitkään aikaan satunnaisia kännykkäkameralla otettuja otoksia lukuunottamatta. Eläinten kuvaamisessa on jotain vilpitöntä - eikä saa olla yhtään kiire. Vaan hidastellakaan ei sovi, muuten tilanteet menevät ohi :-)

Yksin koiran kuvaaminen on haastavampaa kuin jos mukana on joku koiran luottohenkilö. Kun olen koiran kanssa kaksin ja käsken sen istumaan, se istuu kyllä nätisti. Vaan on selin minuun. Siinä ei kauniita kuvia napata ;-) Jos mukana on koiran luottohenkilö, voin olla sivussa, kun luottohenkilö saa koiran keskittymään ja kiinnittämään huomionsa häneen. Silloin kuvien ottaminen on mutkattomampaa. Samat säännöt pätevät kaikkien lemmikkieläinten sekä pienten ihmisten alkujen kuvaamiseen. Ne ovat tiimityötä :-)

Tässä meidän koiruli. Rotu on kleinspitz, pieni saksanpystykorva. Haukkuherkkä, mutta muuten ihana kultainen nuppunen :-)

Koiran ruokatanssi :-)

Koirulilla on ollut jo jonkin aikaa omat omituiset rituaalinsa ruokailun yhteydessä. Tässä näkyy jalkojen nostelu, jota tulkitsen ruokatanssiksi :-)

Olet kaunis

Jos jostain osaan olla vihainen (ja osaanhan minä ;-)), se on nuo aikakausilehtien jokakeväiset laihdutusteemat. Ne pitäisi kieltää vähintään lailla, sanon minä.

Ensinnäkin terveysvinkkeinä lanseeratut neuvot eivät sovi kaikille eivätkä ole tavalliselle ihmiselle ollenkaan terveellisiä kuin korkeintaan kuuriluontoisesti. Toiseksikin ne, jotka neuvoista eniten hyötyisivät, eivät niitä lue kuitenkaan, mutta aivan liian moni teini-ikäinen lähtee leikkiin mukaan tavalla tai toisella.

Liikapainoon käy vanha resepti: vähennä rasva ja sokeri murto-osaan ja lisää liikuntaa. ÄLÄ lopeta rasvan nauttimista kokonaan - aivosi tarvitsevat rasvaa toimiakseen. Älä laihduta aivoistasi. Vaihda rasva mahdollisimman terveelliseen rasvaan, niin sinun ei tarvitse huolehtia turhaan.

Lehdet ja netti tarjoavat teini-ikäisille epätodellisia kauneusihanteita. Ja se mättää. Kauneus ei tuo onnea. Ja pitemmän päälle onnellisuus on tärkeämpää kuin kauneus. Sitäpaitsi nuoret ovat aina enemmän tai vähemmän kauniita. Sen hoksaa itse kukin, kun pääsee keski-iän kypsään vaiheeseen. Silloin on helppo murehtia sitä, ettei huomannut iloita omasta ulkonäöstään silloin kun oli nuori ja ainakin nätti, jos ei kauneuden ruumiillistuma. Nuoruus on ohimenevää, ja siksikin sellaisenaan kaunista.

Elämä on sitäpaitsi epäreilua, Joku ei laihdu millään, mutta lihoo jo ajatellessaan herkkuja (tai ainakin melkein niin). Toinen taas ei liho millään ja laihtuu heti, kun elämän tasapaino horjuu. Minä kuuluin nuorena tuohon jälkimmäiseen ryhmään ja melkein kaikki ympärilläni pitivät huolta, etten kuvitellut näyttäväni vähillä kiloillani yhtään siedettävältä. Mikään ei ole koskaan ihan juuri niinkuin pitäisi.

Terveellisyys on asia erikseen. Laihduttaminen ja epätodelliset kauneusihanteet erikseen. Terveys kantaa aina. Mieti sitä, mutta älä usko propagandaa. Olet vielä vanhempanakin kaunis juuri sellaisena kuin olet. Ripaus välittämistä, empatiaa, pieniä ilon hetkiä ja suuri sydän. Niistä se kauneus tulee, terveydellä kauneutta ruokitaan lisää :-)

"Kätevä emäntä" ;-(

Miehen koipi on leikattu ja minä leikin kotona kätevää emäntää. Siis sellaista, joka osaa ja hoitaa kaiken käden käänteessä. Ei mitenkään luontevasti minulle istuva rooli, mutta pistän itseni nyt muutamaksi viikoksi likoon. Ja nyt jo väsyttää ;-)

Kävin ruokaostoksilla Prismassa. Käyn hyvin harvoin ruokaostoksilla, sillä ihana mieheni keventää tältäkin osin elämääni. Sen kerran, kun käyn ruokaostoksilla, suuntaan Citymarkettiin. Prismassa olen ihan hukassa. Jokaisen ostoslistan kohdan kanssa päädyin taivaltamaan melkein koko kaupan läpi, jotta löysin tuotteen. Apteekissa käynti ja kymmenen kohdan ostoslista vei minulta puolitoista tuntia. Ei ihme, että väsytti sen jälkeen. Ensi kerralla menen tuttuun kauppaan, vaikka apteekki onkin Prisman kanssa samassa talossa. Ei tällaisessa harhailussa ole mitään järkeä...

Hyvää ystävänpäivää kuitenkin :-) Vielä sitä on jäljellä muutama tunti ;-)

Ruuhkakuukausia

En elä ruuhkavuosia, mutta ruuhkakuukausia kuitenkin. Lähiaikoihin kasaantuu paljon sellaista, jota minun ei tarvitse tavallisesti juuri edes ajatella. Olen tarttunut terveyteeni - tai sen vaalimiseen - kevyellä kädellä. Tarkastuksia ja tutkimuksia on riittänyt muutaman kuukauden aikana. Toistaiseksi kaikki hyvin. Onneksi, sillä olenpa laiminlyönyt oman terveyteni huoltamista kauan...

Lisäksi miehen jalka leikattiin. Oikein kunnolla. Toivottavasti se tulee tällä kuntoon. Mutta sillä aikaa minä hoidan ahkeran miehenikin velvollisuudet. Siihen on tottumista. Tytär on paikalla vielä viikonloppuun, joten koiran ulkoilutukset iskevät vasta ensi viikolla. Nyt on vain kaupassa ja apteekissa käynnit (mies on hoitanut ne onneksi vuosia...) sekä kotisairaanhoito. Vaan hyvinhän mies pärjää - joissain asioissa apu on hyvästä.

Väliaikaisesti kuitenkin kalenterini on ruuhkautunut, myös töissä (tai se ei taida ollakaan niin väliaikaista...). Ruuhkakuukausia siis...

Miten sitä jaksoikaan, kun lapset olivat pieniä? Kai sitä nytkin jaksaa hetken aikaa ;-) Myötä- ja vastoinkäymisissä :-)

Ammatinvalintaa ja kannustuksen kaipuuta...

Töissä (lounastauolla) keskusteltiin ammatinvalinnasta, opintopoluista ja opettajien roolista ammatinvalinnassa. Meitä oli keskustelussa kahta eri sukupolvea eikä kukaan kokenut saaneensa opettajilta minkäänlaista vahvistusta vahvuuksistaan uravalinnan suhteen. Me kaikki olemme yliopistotutkinnon suorittaneita, joten emme ole olleet edes lukioluokan huonoimpia. Kannustusta ja rohkaisua emme muista kukaan saaneemme. Emmekä kukaan ole ymmärtääkseni päätyneet opiskelemaan unelmiemme alaa. Niinkuin hyvin harva päätyy nykyäänkään opiskelemaan.

En muista, miten juttu alkoi, mutta olen parin viimeisen päivän aikana muistellut entisiä lukio- ja yläkouluaikaisia luokkakavereitani. Ja sitä, miten harva on päätynyt opiskelemaan sitä ainetta, joka on aivan ilmiselvästi ollut heidän silmiinpistävä lahjakkuutensa ja intohimonsa. Miten ihmeessä tässä elämässä voi käydä näin?

Eikä kyse ole pelkästään minun ikäpolveni ilmiöstä. Olen mielenkiinnolla seurannut tyttäreni ystävien opiskelu-uria. Miten se into ja lahjakkuus vaihtuvatkin johonkin muuhun siinä matkalla? Keski-ikäisenä sitä haluaisi käyttää mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Miksi rajoittaa kaikkea jo nuorena?

Vanhempien vastuu opiskelemaan kannustamisessa on monimutkainen. Miten erottaa omat tavoitteet lapsen tavoitteista? Miten onnellisuus ja kunnianhimo sopivat yhteen? Tai jos jompaa kumpaa niistä ei olekaan?

Vanhemmat eivät myöskään tiedä ja osaa kaikkea (tämä tulee monelle varmasti yllätyksenä), joten neuvonta on siltä suunnalta myös kovin rajallista. Voisivatko opettajat antaa oppilailleen muutakin palautetta kuin koe- ja todistusarvosanat?

Tässä yhteydessä täytyy muistaa mainita, että opettajiakin on moneen junaan. Ystäväni Tuija on sellainen hyvä ope. Heitäkin on, jotka hoitavat hommansa koko isolla sydämellään....

Vaan se, mihin me voimme vaikuttaa, on itseemme. Mitä voisimme tehdä, jotta joku nuori tunnistaisi paremmin vahvuutensa ja uskoisi enemmän itseensä?

Torkkuvaunurutinaa - osa 2 (tähän se loppuu...)

IC-junien aamuisia torkkuosastoja ei ole merkitty mitenkään. Niinpä sinne saapuu säännöllisesti asiaan vihkiytymättömiä paikkalipun omistamattomia ihmisiä. Hämärä valaistus ja monissa eri asennoissa nu(o)kkuvat ihmiset välittävät jonkinlaisen viestin ja moni vain käveleekin osaston läpi. Jonkilainen lappu ennen torkkuvaunua voisi kertoa satunnaiselle tallaajalle, että sinne yläkertaan ei kannata kiivetä, jos torkkuminen ei kiinnosta.

Joku sitten päätyy aina jäämään torkkuvaunuun, mutta päättää lukea jotain mukavassa hiljaisuudessa. Hän sytyttää kohdevalot ja alkaa lukemaan siinä valaistuksessa, minkä saa paikalle lisättyä. Homma onnistuisi paljon helpommin jo valmiiksi valaistussa vaunussa. Joskus satunnainen piipahtaja (joskus jopa vakituinen matkustaja) tuo mukanaan eväät. Eväät ovat tietenkin mahdollisimman rapisevissa paketeissa ja tuoksuvat paljon. Syöminenkin saattaa olla mahdotonta ilman rouskuttavia ja ryystäviä ääniä...

Lisäksi vakiomatkustajissa on himonukkujia. Pitkän matkan himonukkujat (esim. Tampere-Helsinki) nukkuvat joskus istuma-asennossa ja varaavat muille tavaroilleen naapuripaikan. Joskus istumapaikat ovat todella kortilla. Mutta todelliset himonukkujat, jotka pääsevät 'valtaamaan' kokonaisen penkkiparin, käyvät nukkumaan makuuasentoon. Siihen ei sitten tungeta viereen, vaikka paikat kuinka loppuisivat kesken. Paikkoja löytämättömät jatkavat matkaa valaistuun vaunuun ja kiertävät turbaanin näköisen huivisysteemin silmiensä suojaksi kovassa valaistuksessa.

Mutta tapakuorsaajat mietityttävät minua ehkä kaikkein eniten. Jos tiedät kuorsaavasi ja todella kovaa, olet todennäköisesti ihminen, joka nukkuu hetkessä missä vain. Miksi tulla torkkuvaunuun pitämään meteliä ja häiritä muiden lepoa? Miksei mennä vain hälyisämpään valaistuun vaunuun, jossa kukaan ei enää muun pulinan keskellä kuitenkaan häiriinny yhdestä ylimääräisestä kuorsaajasta?

Olen pohtinut näitä asioita kauan - en ole yhtään aamuihminen. Aamurauhaani häiritsevät eivät saa minusta herumaan yhtään positiivista ajatusta. Erakkoluonteena ja isoa henkilökohtaista tilaa tarvitsevana kimppamatkustaminen kylkikyljessä on muutenkin minulle koettelemus ja kauhistus. Äänet, kirkkaat valot ja voimakkaat hajut (ruoka tai hajusteet) kiristävät pinnaani entisestään.

NYT olen puhunut. Ja jakanut palan elämästäni kanssanne ;-) Toivottavasti ensi kerralla jotain mukavampaa ;-)