keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kehumisen ja kannustamisen vaikeus?

Ei se ole se kehu, vaan se arvostus - oikea arvostus. Sain tänään kehuja usealta ihmiseltä, mikä oli mukavaa. Olin tehnyt työni hyvin, mikä yllätti muiden odotukset, hehän eivät tienneet laajemmin osaamistani ja taustaani. Oli oikein mukavaa saada kehuja, mutta osa kehuista kärsi hieman inflaatiota siitä, etten itse ollut mitenkään ylittänyt itseäni. Pystyn paljon parempaankin ja paljon enempään. Silti kiva, että tällaistakin arvostetaan :-)

Erityisen mukavaa kehuista tekee se, että kehuja ei työpaikoilla satele kovin helposti. Kehuja antaneet todella tarkoittivat sanomaansa ja olen siitä vilpittömän kiitollinen. Aitoa tunnustusta ei ole jaossa liikaa. Ei edes riittävästi.

Tervettä tässä kuviossa on se, että arvioin oman onnistumiseni ensisijaisesti oman mittaristoni mukaan ja vasta sitten ulkoisen palautteen mukaan. Ei ole kauankaan siitä, kun ulkoinen palaute oli minulle aivan liian tärkeää. Itsensä arvottaminen muilta saadun palautteen mukaan on kuin lottoamista. Se voi kuvastaa omaa arvomaailmaa - tai sitten ei.

Koska viimeksi itse kehuit tai kannustit jotakuta läheistäsi?


maanantai 23. helmikuuta 2015

Voiko joku olla paha?

Voiko ihminen olla paha, vai onko hän aina vain olosuhteiden uhri ja tulos? Siitä olemme olleet joidenkin ihmisten kanssa kovasti eri mieltä. Ongelmiin voi joutua, oli tästä mitä mieltä tahansa. Mutta puhdas sinisilmäisyys ei ole paras suoja kovia asioita vastaan.

Olen kovasti sitä mieltä, että ihminen voi olla paha, kaiken hyvyyden ulottumattomissa ja minkään hoivan parantamattomissa (olikohan tuo edes sana?). En ota kantaa siihen, syntyykö joku pahana vai ei. Mutta jossain vaiheessa elämää joku ihminen on selvästi ja absoluuttisesti paha. Siinä ei auta yrittää parantaa tai pelastaa eikä taistella, jollei ole aivan erityisen vahvoja yhteiskunnallisia aseita ja pakotteita käytettävissään. Tavalliselle tallaajalle ainoa selviytymiskeino on tuollaisen ihmisen välttäminen.

Olet ehkä tavannut jonkun 'oikean' narsistin elämässäsi. Vaan et välttämättä ole tunnistanut häntä narsistiksi. Hän on saattanut olla kovin miellyttävän ja hurmaavan oloinen ihminen. Sitä hän osaakin olla. Lisää tietoa narsismista täällä ja täällä.

Sen enempää aiheesta paasaamatta on hyvä tiedostaa, ettei kaikkia 'pahoja' ihmisiä voi parantaa - edes joustavuudella tai rakkaudella. Jos kohtaat ihanan ja hurmaavan ihmisen, joka saa sinut tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä itsestäsi, hae apua. Vika ei todennäköisesti silloin ole sinussa.

Ihminen, joka potee joskus huonoa omaatuntoa ja elää empatian tunteita (edes) silloin tällöin, on useimmiten ihan ok. Ne tunteet kuuluvat ihmisyyteen.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Uni ja unettomuus kertoo itsestäsi

Univelkani on kertynyt viimeisen viikon aikana ylitsepääsemättömän suureksi. Siihen ei auta kuin nukkuminen. Minun univelkani tulee tavallisesti yöllisistä ja aikaisen aamun heräämisistä, joiden jälkeen alan välittömästi miettimään tekemättömiä töitä, työn ylitsepääsemättömiltä tuntuvia ongelmia ja muita elämän haasteita, Niitähän riittää...

Se, että työt valtaavat ajatukset pienimmänkin heräyksen tultua yöllä, kertoo suorittajatyypistä. Myönnän, että olen sellainen. Olen tehnyt paljon työtä elämäni varrella vapautuakseni suorittamisen paineeesta, mutta se on paljon helpompaa ajatuksen tasolla kuin oikeassa elämässä.

En tiedä, kuinka paljon suorittamisesta johtuu synnynnäisestä temperamentista (joka on vaikeasti muutettavissa) ja kuinka paljon opitusta (jonka muuttaminen on kovin mahdollista, joskus silti työlästä). Nuoresta aikuisesta lähtien (vähintään) olen arvottanut omaa olemassaoloani sen mukaan, mitä olen suorittanut ja sitä kautta ansainnut, Aina ei voi ansaita ja suorittaa - se on suorittamiselämän sudenkuoppa.

Olen yrittänyt opetella sitä ajatusta, joka omia lapsiani ajetellessa tuntuu aivan äärettömän selvältä: Jokainen ihminen on jo sellaisenaan arvokas. Tekemättä mitään, suoriutumatta mistään. Kyky ei ole arvokkuuden edellytys, vaan ihmisen olemisen arvokkuus tasaveroisina on meillä kaikilla. Se on helpompaa ymmärtää, kun miettii omia rakkaitaan. Itselleen tulee laitettua usein paljon tiukemmat kriteerit.

Asenteiden ja arvojen oppimiseen liittyy oma lapsuuden koti. Jos omassa lapsuuden kodissa sinut on hyväksytty ja sinua on rakastettu sellaisena kuin olet, vertaamatta muihin ja asettamatta ehtoja, osaat todennäköisesti itsekin arvostaa itseäsi ja muita ilman suoritemittauksia. Jos lapsuudenkodissasi sinun on pitänyt ansaita olemassaolosi oikeutus olemalla hyvä ja suorittamalla hyvin, on kovin epätodennäköistä, että sinun on helppo arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet. Ilman suorituksia, ja hyviä sellaisia.

En tiedä tähän muuta reseptiä kuin omien rakkaittesi miettimisen. Jotta voit rakastaa muita, sinun pitää rakastaa itseäsi. Jos voit hyväksyä rakkaasi ja läheisesi sellaisenaan kuin he ovat, kaikkine vikoineen (joita kaikissa meissä on), sinun tulisi hyväksyä myös itsesi sellaisena kuin olet. Ilman mitään huippusuorituksia. Täytyy myös osata hyväksyä se, että omat vanhemmat ovat voineet olla väärässä tässä suhteessa. Sillä mennään kohti parempaa elämää ja parempia yöunia ;-)


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Valoa riittävästi koiran kuvaamiseen :-)

Etäpäivä - pitkästä, pitkästä aikaa... Asun siis Hämeenlinnassa ja käyn töissä Helsingissä. Normi kotiintuloaika ilman junien myöhästelyjä on puoli kuuden aikoihin. Aamulla lähden töihin hieman ennen puoli seitsemää. Etätyöpäivä pelastaa aina viikon ja lisää jaksamista - silloin kun sellaisen onnistuu pitämään.

Tänään otin työpäivän jälkeen kameran mukaan, kun lähdin koiran kanssa pienelle lenkille. Vihdoin valo riittää siihen :-) Tavallisen työpäivän jälkeen kameran kanssa on turha leikitellä, sillä niin pitkällä kevät ei vielä ole, että valo riittäisi normipäivänä kuvaamiseen.

Itse asiassa en olekaan kuvannut koiraa pitkään aikaan satunnaisia kännykkäkameralla otettuja otoksia lukuunottamatta. Eläinten kuvaamisessa on jotain vilpitöntä - eikä saa olla yhtään kiire. Vaan hidastellakaan ei sovi, muuten tilanteet menevät ohi :-)

Yksin koiran kuvaaminen on haastavampaa kuin jos mukana on joku koiran luottohenkilö. Kun olen koiran kanssa kaksin ja käsken sen istumaan, se istuu kyllä nätisti. Vaan on selin minuun. Siinä ei kauniita kuvia napata ;-) Jos mukana on koiran luottohenkilö, voin olla sivussa, kun luottohenkilö saa koiran keskittymään ja kiinnittämään huomionsa häneen. Silloin kuvien ottaminen on mutkattomampaa. Samat säännöt pätevät kaikkien lemmikkieläinten sekä pienten ihmisten alkujen kuvaamiseen. Ne ovat tiimityötä :-)

Tässä meidän koiruli. Rotu on kleinspitz, pieni saksanpystykorva. Haukkuherkkä, mutta muuten ihana kultainen nuppunen :-)


tiistai 17. helmikuuta 2015

Koiran ruokatanssi :-)


Koirulilla on ollut jo jonkin aikaa omat omituiset rituaalinsa ruokailun yhteydessä. Tässä näkyy jalkojen nostelu, jota tulkitsen ruokatanssiksi :-)



maanantai 16. helmikuuta 2015

Olet kaunis

Jos jostain osaan olla vihainen (ja osaanhan minä ;-)), se on nuo aikakausilehtien jokakeväiset laihdutusteemat. Ne pitäisi kieltää vähintään lailla, sanon minä.

Ensinnäkin terveysvinkkeinä lanseeratut neuvot eivät sovi kaikille eivätkä ole tavalliselle ihmiselle ollenkaan terveellisiä kuin korkeintaan kuuriluontoisesti. Toiseksikin ne, jotka neuvoista eniten hyötyisivät, eivät niitä lue kuitenkaan, mutta aivan liian moni teini-ikäinen lähtee leikkiin mukaan tavalla tai toisella.

Liikapainoon käy vanha resepti: vähennä rasva ja sokeri murto-osaan ja lisää liikuntaa. ÄLÄ lopeta rasvan nauttimista kokonaan - aivosi tarvitsevat rasvaa toimiakseen. Älä laihduta aivoistasi. Vaihda rasva mahdollisimman terveelliseen rasvaan, niin sinun ei tarvitse huolehtia turhaan.

Lehdet ja netti tarjoavat teini-ikäisille epätodellisia kauneusihanteita. Ja se mättää. Kauneus ei tuo onnea. Ja pitemmän päälle onnellisuus on tärkeämpää kuin kauneus. Sitäpaitsi nuoret ovat aina enemmän tai vähemmän kauniita. Sen hoksaa itse kukin, kun pääsee keski-iän kypsään vaiheeseen. Silloin on helppo murehtia sitä, ettei huomannut iloita omasta ulkonäöstään silloin kun oli nuori ja ainakin nätti, jos ei kauneuden ruumiillistuma. Nuoruus on ohimenevää, ja siksikin sellaisenaan kaunista.

Elämä on sitäpaitsi epäreilua, Joku ei laihdu millään, mutta lihoo jo ajatellessaan herkkuja (tai ainakin melkein niin). Toinen taas ei liho millään ja laihtuu heti, kun elämän tasapaino horjuu. Minä kuuluin nuorena tuohon jälkimmäiseen ryhmään ja melkein kaikki ympärilläni pitivät huolta, etten kuvitellut näyttäväni vähillä kiloillani yhtään siedettävältä. Mikään ei ole koskaan ihan juuri niinkuin pitäisi.

Terveellisyys on asia erikseen. Laihduttaminen ja epätodelliset kauneusihanteet erikseen. Terveys kantaa aina. Mieti sitä, mutta älä usko propagandaa. Olet vielä vanhempanakin kaunis juuri sellaisena kuin olet. Ripaus välittämistä, empatiaa, pieniä ilon hetkiä ja suuri sydän. Niistä se kauneus tulee, terveydellä kauneutta ruokitaan lisää :-)


lauantai 14. helmikuuta 2015

"Kätevä emäntä" ;-(

Miehen koipi on leikattu ja minä leikin kotona kätevää emäntää. Siis sellaista, joka osaa ja hoitaa kaiken käden käänteessä. Ei mitenkään luontevasti minulle istuva rooli, mutta pistän itseni nyt muutamaksi viikoksi likoon. Ja nyt jo väsyttää ;-)

Kävin ruokaostoksilla Prismassa. Käyn hyvin harvoin ruokaostoksilla, sillä ihana mieheni keventää tältäkin osin elämääni. Sen kerran, kun käyn ruokaostoksilla, suuntaan Citymarkettiin. Prismassa olen ihan hukassa. Jokaisen ostoslistan kohdan kanssa päädyin taivaltamaan melkein koko kaupan läpi, jotta löysin tuotteen. Apteekissa käynti ja kymmenen kohdan ostoslista vei minulta puolitoista tuntia. Ei ihme, että väsytti sen jälkeen. Ensi kerralla menen tuttuun kauppaan, vaikka apteekki onkin Prisman kanssa samassa talossa. Ei tällaisessa harhailussa ole mitään järkeä...

Hyvää ystävänpäivää kuitenkin :-) Vielä sitä on jäljellä muutama tunti ;-)

torstai 12. helmikuuta 2015

Ruuhkakuukausia

En elä ruuhkavuosia, mutta ruuhkakuukausia kuitenkin. Lähiaikoihin kasaantuu paljon sellaista, jota minun ei tarvitse tavallisesti juuri edes ajatella. Olen tarttunut terveyteeni - tai sen vaalimiseen - kevyellä kädellä. Tarkastuksia ja tutkimuksia on riittänyt muutaman kuukauden aikana. Toistaiseksi kaikki hyvin. Onneksi, sillä olenpa laiminlyönyt oman terveyteni huoltamista kauan...

Lisäksi miehen jalka leikattiin. Oikein kunnolla. Toivottavasti se tulee tällä kuntoon. Mutta sillä aikaa minä hoidan ahkeran miehenikin velvollisuudet. Siihen on tottumista. Tytär on paikalla vielä viikonloppuun, joten koiran ulkoilutukset iskevät vasta ensi viikolla. Nyt on vain kaupassa ja apteekissa käynnit (mies on hoitanut ne onneksi vuosia...) sekä kotisairaanhoito. Vaan hyvinhän mies pärjää - joissain asioissa apu on hyvästä.

Väliaikaisesti kuitenkin kalenterini on ruuhkautunut, myös töissä (tai se ei taida ollakaan niin väliaikaista...). Ruuhkakuukausia siis...

Miten sitä jaksoikaan, kun lapset olivat pieniä? Kai sitä nytkin jaksaa hetken aikaa ;-) Myötä- ja vastoinkäymisissä :-)


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Ammatinvalintaa ja kannustuksen kaipuuta...

Töissä (lounastauolla) keskusteltiin ammatinvalinnasta, opintopoluista ja opettajien roolista ammatinvalinnassa. Meitä oli keskustelussa kahta eri sukupolvea eikä kukaan kokenut saaneensa opettajilta minkäänlaista vahvistusta vahvuuksistaan uravalinnan suhteen. Me kaikki olemme yliopistotutkinnon suorittaneita, joten emme ole olleet edes lukioluokan huonoimpia. Kannustusta ja rohkaisua emme muista kukaan saaneemme. Emmekä kukaan ole ymmärtääkseni päätyneet opiskelemaan unelmiemme alaa. Niinkuin hyvin harva päätyy nykyäänkään opiskelemaan.

En muista, miten juttu alkoi, mutta olen parin viimeisen päivän aikana muistellut entisiä lukio- ja yläkouluaikaisia luokkakavereitani. Ja sitä, miten harva on päätynyt opiskelemaan sitä ainetta, joka on aivan ilmiselvästi ollut heidän silmiinpistävä lahjakkuutensa ja intohimonsa. Miten ihmeessä tässä elämässä voi käydä näin?

Eikä kyse ole pelkästään minun ikäpolveni ilmiöstä. Olen mielenkiinnolla seurannut tyttäreni ystävien opiskelu-uria. Miten se into ja lahjakkuus vaihtuvatkin johonkin muuhun siinä matkalla? Keski-ikäisenä sitä haluaisi käyttää mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Miksi rajoittaa kaikkea jo nuorena?

Vanhempien vastuu opiskelemaan kannustamisessa on monimutkainen. Miten erottaa omat tavoitteet lapsen tavoitteista? Miten onnellisuus ja kunnianhimo sopivat yhteen? Tai jos jompaa kumpaa niistä ei olekaan?

Vanhemmat eivät myöskään tiedä ja osaa kaikkea (tämä tulee monelle varmasti yllätyksenä), joten neuvonta on siltä suunnalta myös kovin rajallista. Voisivatko opettajat antaa oppilailleen muutakin palautetta kuin koe- ja todistusarvosanat?

Tässä yhteydessä täytyy muistaa mainita, että opettajiakin on moneen junaan. Ystäväni Tuija on sellainen hyvä ope. Heitäkin on, jotka hoitavat hommansa koko isolla sydämellään....

Vaan se, mihin me voimme vaikuttaa, on itseemme. Mitä voisimme tehdä, jotta joku nuori tunnistaisi paremmin vahvuutensa ja uskoisi enemmän itseensä?


tiistai 10. helmikuuta 2015

Torkkuvaunurutinaa - osa 2 (tähän se loppuu...)

IC-junien aamuisia torkkuosastoja ei ole merkitty mitenkään. Niinpä sinne saapuu säännöllisesti asiaan vihkiytymättömiä paikkalipun omistamattomia ihmisiä. Hämärä valaistus ja monissa eri asennoissa nu(o)kkuvat ihmiset välittävät jonkinlaisen viestin ja moni vain käveleekin osaston läpi. Jonkilainen lappu ennen torkkuvaunua voisi kertoa satunnaiselle tallaajalle, että sinne yläkertaan ei kannata kiivetä, jos torkkuminen ei kiinnosta.

Joku sitten päätyy aina jäämään torkkuvaunuun, mutta päättää lukea jotain mukavassa hiljaisuudessa. Hän sytyttää kohdevalot ja alkaa lukemaan siinä valaistuksessa, minkä saa paikalle lisättyä. Homma onnistuisi paljon helpommin jo valmiiksi valaistussa vaunussa. Joskus satunnainen piipahtaja (joskus jopa vakituinen matkustaja) tuo mukanaan eväät. Eväät ovat tietenkin mahdollisimman rapisevissa paketeissa ja tuoksuvat paljon. Syöminenkin saattaa olla mahdotonta ilman rouskuttavia ja ryystäviä ääniä...

Lisäksi vakiomatkustajissa on himonukkujia. Pitkän matkan himonukkujat (esim. Tampere-Helsinki) nukkuvat joskus istuma-asennossa ja varaavat muille tavaroilleen naapuripaikan. Joskus istumapaikat ovat todella kortilla. Mutta todelliset himonukkujat, jotka pääsevät 'valtaamaan' kokonaisen penkkiparin, käyvät nukkumaan makuuasentoon. Siihen ei sitten tungeta viereen, vaikka paikat kuinka loppuisivat kesken. Paikkoja löytämättömät jatkavat matkaa valaistuun vaunuun ja kiertävät turbaanin näköisen huivisysteemin silmiensä suojaksi kovassa valaistuksessa.

Mutta tapakuorsaajat mietityttävät minua ehkä kaikkein eniten. Jos tiedät kuorsaavasi ja todella kovaa, olet todennäköisesti ihminen, joka nukkuu hetkessä missä vain. Miksi tulla torkkuvaunuun pitämään meteliä ja häiritä muiden lepoa? Miksei mennä vain hälyisämpään valaistuun vaunuun, jossa kukaan ei enää muun pulinan keskellä kuitenkaan häiriinny yhdestä ylimääräisestä kuorsaajasta?

Olen pohtinut näitä asioita kauan - en ole yhtään aamuihminen. Aamurauhaani häiritsevät eivät saa minusta herumaan yhtään positiivista ajatusta. Erakkoluonteena ja isoa henkilökohtaista tilaa tarvitsevana kimppamatkustaminen kylkikyljessä on muutenkin minulle koettelemus ja kauhistus. Äänet, kirkkaat valot ja voimakkaat hajut (ruoka tai hajusteet) kiristävät pinnaani entisestään.

NYT olen puhunut. Ja jakanut palan elämästäni kanssanne ;-) Toivottavasti ensi kerralla jotain mukavampaa ;-)


maanantai 9. helmikuuta 2015

Terroria vai aistien toimimattomuutta?

Matkustan aamuisin töihin IC-junan torkkuvaunussa. Torkkuvaunuun ei myydä paikkalippuja, vaan sieltä löytyvät kausilippulaisten kiintiöpaikat. Toki kiintiöpaikkoja on normaalistikin valaistuissa vaunuissa :-)

Torkkuvaunu on siis valaistu vain himmeästi. Paitsi että kävelytilan valaisevat lattiavalot häikäisevät vastapuolelle todella reippaasti, valo ei valu vpelkästään käytävälle. Ja paitsi että jotkut konduktöörit sytyttävät täyden valaistuksen lippujen tarkastuksen ajaksi. Tosin he ensin tavallisesti karjuvat reippaalla äänellä jotain lippujen tarkastukseen liittyvää. Niin että se siitä torkkumisesta silloin. Lisäksi he kajauttavat hyvän huomenensa jokaisen matkustajan kohdalla mielestäni aivan suhteettoman kovaa - pienemmälläkin selviäisi, vaikka asiakas käyttäisi korvatulppiakin tai olisi lievästi kuulorajoitteinen.

Osa konduktööreistä ilmoittaa lipuntarkastuksesta selvästi normaalia rauhallisemmalla äänellä eivätkä he laita mitään lisävaloja päälle. He ovatkin todella miellyttäviä asiakaspalvelijoita. Eivät edes höpöttele mitään tarpeettomia :-)

Monen muun seikan ohessa olen käyttänyt paljon aikaa sen pohtimiseen, onko kyse vallan käyttämisestä vai rajallisista aisteista ja ymmärryksestä (niinkuin huomaat, en ole harkinnut mitään positiivisempia vaihtoehtoja...). Vallankäyttöä voisi olla työmatkatorkkujien tahallinen häiritseminen tarpeettoman kovalla äänen käytöllä, tarpeettoman paljolla replikoinnilla ja tahallisella säikkyvalojen käytöllä. Niin tehdään, kun kerta voidaan.

Toinen vaihtoehto, joka on käväissyt mielessäni, on se, että nämä konduktöörit ovat huononäköisiä, eivätkä pysty näkemään asiakkaan henkilöllisyystodistusta ilman täysiä valoja. Sen lisäksi he ovat joko itse todella huonokuuloisia tai kuvittelevat työssäkäyvien joukosta löytyvän paljonkin melkein kuuroja kuulolaiteita käyttämättömiä asiakkaita. Kummassakaan tapauksessa nämä metelöivät valoja sytyttelevät konduktöörit eivät ole mielestäni parhaimmillaan asiakaspalvelutöissä. Eikö yhtään parempaa porukkaa löytyisi näihin töihin?

Eikä tässä kaikki, mikä mietityttää ja jurppii ;-) Lisää taas myöhemmin.


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Lyhyestä virsi kaunis ;-)

Tottakai koiralle pitää tuoda matkalta tuliaisia - eikö? Niinpä mekin pojan kanssa halusimme tuoda koiralle jonkin tuliaisen Tallinnan matkaltamme. Törmäsimme onneksemme eläintarvikekauppaan ja pääsimme valisemaan monenlaisten lelujen joukosta. Ja ostinpa lisäksi ankan suikaleitakin :-)

Lelun valitseminen oli hankalaa, sillä koira leikkii palloilla niin lennokkaasti, että pallo ei saa olla painava eikä kova. Täytetyt pehmo-otukset se tuhoaa jostain syystä hetkessä. Joululahjat ovat nyt jo entisiä (siis se ensimmäinen joululahjaksi aiottu lelu, jonka koira löysi ja omi ennen paketointia ja se toinen, joka pääsi pakettiin asti elääkseen muutaman hassun minuutin paketin avaamisen jälkeen...)

Päädyimme tuliaisvalinnassamme pienehköön pehmeään palloon. Ja näin kävi minuutin kuluessa pallon antamisesta:


torstai 5. helmikuuta 2015

Kalenteri petti - tai minä siis...

Unohdin käydä allekirjoittamassa kokouspöytäkirjan eilen, vaikka olin vapaapäivällä ja kotipaikkakunnalla koko päivän. Kerrankin, kun se olisi ollut helppoa ja hoitunut kuin itsestään... Olen tänään moittinut itseäni rutkasti tuosta unohduksestani, sillä nyt minun on lähdettävä huomenna töistä jo yhdeltä, jotta ehdin allekirjoittamaan pöytäkirjan ennen kolmea. Ja miinussaldoa syntyy...

Voisin lähteä töistä hieman myöhemmin, jos lähtisin töihin autolla. Vaan tällä väsymysasteella tiedän, että tarvitsen uneni junassa. Mennen tullen.

Kyse on kunnallisen luottamustehtävän kokouksen pöytäkirjasta. Unohdin allekirjoituksen, koska en laittanut sitä kalenteriin. En laittanut sitä kalenteriin, koska jouduin joka tapauksessa ottamaan vapaapäivän muiden pakollisten asioiden hoitamista varten. Miten tuollaisen asian voisi unohtaa vapaapäivällään? Niin miten? Ja minä unohdin.

Mitä ei ole kalenterissa, ei ole mielessänikään, mikäli kyse on jostakin asiasta, joka täytyy suorittaa juuri jonakin ajankohtana. Eilinen osoitti tämän vanhan säännön taas todeksi. Tästä lähtien kalenteriin KAIKKI. Ihan kaikki.

Tarkistan samantien kalenteristani, että sinne on merkitty huomiselle tyttären hakeminen juna-asemalta ja lauantaille pojan kanssa lähtö Tallinnaan. Eivät olleet. Merkinnät kalenteriin ja nyt toivon selviäväni ensi viikkoon - ainakin kalenterin puolesta ;-)


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Työ vs. intohimo


Palkaton vapaapäivä tänään. Puolen päivän aikaan minulla oli kotikaupungissa välttämättömiä omia asioita, jotka piti vain hoitaa. Etätyökäytäntömme mukaan etätyötä ei voi tehdä sellaisina päivinä, jolloin aikaa kuluu myös työn ulkopuolisiin asioihin. Tänään olisi siis muuten ollut etätyöpäiväni ;-)

Etätyökäytäntömme mukaan etätyöpäivää voi siirtää vain erityisen painavista syistä. Yhden kerran ongelma ei ole sellainen. Etätyopäivän siirtäminen toiselle päivälle ei siis tullut kysymykseenkään. Palkattoman vapaan ottaminen oli minulle parempi vaihtoehto kuin joustavan työajan joustattaminen monella miinustunnilla, äärimmäisen vähäinen työn tekeminen ja 400 kilometrin matkustaminen päivän aikana. Luulin nuorempana etätyön vastaavan juuri tämänkaltaisiin haasteisiin, mutta kuinka väärässä olinkaan...

Kävin siis hoitamassa päivällä yhteiskunnalliset velvollisuuteni (näin näen sen pitkällä tähtäimellä) ja nukuin aamulla univelkani kuntoon.

Kävin päivän aikana debattia itseni kanssa siitä, miten hoidan jatkossa tasapainon velvollisuutena hoidettavan työelämän ja sielua ruokkivan vapaa-ajan kesken. Nykyinen yhtälö ei toimi ja sille täytyy totisesti tehdä jotain. Kun ikää tulee lisää, vaatimukset elämälle selvästikin kovenevat...

Tarvitsen siis lisää aikaa itselle ja omille tärkeille asioille. Nukkumista vähentämällä se ei enää tässä iässä onnistu. On siis lyhennettävä työaikaa. Onnistuuko se?

Onko sinulla tai tuttavallasi kokemuksia työajan lyhentämisestä? Kaikki kokemustenvaihtotiedot ovat erittäin tervetulleita!


tiistai 3. helmikuuta 2015

Niin se mieli ja elämä muuttuu :-)

Minä olen hurahtanut luontoon vahvasti keski-ikäisenä. Suhteeni luontoon on ollut varovainen, mutta vuosien saatossa olen oppinut näkemään monta asiaa toisin. Vaan niinhän se elämässä on. Omat asenteet ja innostuksen kohteet eivät pysy samoina. Onneksi :-)



Kerran tai useamminkin ikäväksi koettu juttu on ainakin minun elämässäni osoittautunut jossain vaiheessa juuri minun jutukseni. Kuten juustot ;-) Parikymppisenä juusto kuin juusto maistui pahalta ja väkevältä suussani. Vaan jossain vaiheessa, juusto kerrallaan vuosien myötä makuaisti on löytänyt omansa.

On käynyt myös niin, että jokin asia, jossa olen kuvitellut olevani täydellisen huono ja jota olen inhonnut kovin, onkin alkanut jossain vaiheessa kiinnostaa. Ja kun jostain kiinnostuu ja sitä alkaa harjoitella, niin siinähän tuleekin paremmaksi :-)

Käsitöissä oli kouluaikaan kehno. Eikä opettajalta herunut kannustusta eikä kehuja. Ei kai ne kannustuspuheet siihen aikaan koulussa kovin tavallisia olleetkaan. Mutta lukioikäisenä neuloin ensin muutamat sukat luokkakaverin esimerkin innoittamana. Sitten päätin neuloa poikaystävälle villapuseron - oikein kirjoneulepuseron, poro- ja lumihiutaleaiheilla ;-) Mitä oikein ajattelinkaan?

Pusero oli tarkoitus antaa joululahjaksi. En yhtään ymmärtänyt etukäteen, millaiseen urakkaan ryhdyin... (kirjoneuleohje ei ollut minun ideani, mutta menin perässä kuin talutettava pässi ja ostin kalliit langat ohjeeseen vähistä rahoistani). Mutta minä tein sen =D. Sen jälkeen olenkin tehnyt melkein mitä vain (paitsi aina jotain paljon helpompaa ja innostavampaa ;-)).

Tähän päivään asti olen yllättänyt itseäni - ja muitakin - uusilla kiinnostuksen kohteilla ja uusilla projekteilla. Siksi uskon vahvasti ihmisen kehittymiskykyyn. Jos minä, niin sitten kuka tahansa muukin :-)

Iloista viikon jatkoa!

maanantai 2. helmikuuta 2015

Kuka uskaltaisi olla jämäkkä?

Töissä on kiireistä ja vieläkin kiireisempää. Silti niin paljon rauhallisempaa kuin 'urani' alussa edellisellä vuosituhannella. Silloin tehtiin ympärivuorokautista työpäivää, eikä kiitoksen odottaminen tullut mieleenkään. Iän ja kokemuksen myötä vaatimustaso on noussut, eikä pelkkä 'firman' eteen raataminen enää palkitse.

Nuorempana kukaan ei koskaan kieltäytynyt mistään lisätöistä. Paitsi minä ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, kun lapsi piti hakea hoitopaikasta ja samaan aikaan olisi yhtäkkiä pitänytkin jäädä illaksi töihin. Sehän ei vain onnistunut.

Minä, niinkuin moni muukin nainen, on löytänyt oman jämäkkyytensä vasta puolustaessaan lapsiaan. Ja hyvin heikosti me tavallisesti jaksamme siirtää jämäkkyyttämme lasten suojelun ulkopuolelle. Vaikka pitäisi.

Tyttöjä palkitaan koulussa arvosanoilla siitä, että he eivät pistä vastaan eivätkä kyseenalaista. Milloin he sitten oppivat siihen?

Upeaa on, että miehetkin pistävät nykyään usein perheen työn edelle. Se ei ole itsestään selvää eikä periytyvää. Hatun nosto sille :-)

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kroppa jumittaa, jos sitä ei käytä...

Nuorena aikuisena luulin terveestä kropasta aivan eri asioita kuin nykyisin. Silloin ei ollut nettiä ja tietoa oli paljon vähemmän saatavilla kuin nykyisin. Jos olisin lukenut oikeita lehtiä, olisin voinut tietää enemmän, mutta nuorena raha ei riittänyt läheskään kaikkeen kiinnostavaan.

Tanssin pitkälti toistakymmentä vuotta klassista balettia - muiden tanssien ohella. Lisäksi juoksin kilpaa. Olin notkea ja hyväkuntoinen ikäisekseni enkä ajatellut, että tilanne muuttuisi kovin nopeasti. Toisin kävi.

Muutama vuosi aktiiviliikunnan lopettamisen jälkeen ennen niin notkea ja taipuisa rankani olikin jo jäykistynyt ja lääkäri ilmoitti minulle kierreskolioosista. Selkäranka oli siis jumissa notkolla, kierteellä ja toiseen suuntaan kallistuneena. Muutamassa vuodessa notkea kroppani oli jymähtänyt huonoon asentoon. Ja sen huomasi viimeistään nukkuessa.

Selällään nukkuminen ei käynyt, Kyljellään nukkuessakin asentoa piti (ja pitää yhä) vaihtaa säännöllisesti, jotta nukkuminen sujuu kohtuullisen kivuttomasti.

Mistään en koskaan lukenut tai kuullut, että kropasta ja sen liikkuvuudesta pitäisi pitää huolta jatkuvasti, vaikka lähtötilanne olisikin hyvä. Jos sellaista olisin lukenut, olisin sen mukaan myös toiminut. Vaan jos netti olisi ollut olemassa tuolloin, olisinko siltikään lukenut mitään tuohon liittyvää? Todennäköisesti en.

Välittämättä kroppasi liikkuvuusasteesta kannustan sinua liikkumaan ja liikuttamaan kroppaasi. Kaikki se 'vaiva' on jaksavan kropan fiiliksen arvoista. Liiku edes vähän - säännöllisesti.